Uusia tanssibiisejä maailmanloppuun – arviossa Tears For Fearsin comeback-levy The Tipping Point

Curt Smith ja Roland Orzabal. Kuva: Frank W. Ockenfels

Minun piti kirjoittaa Tears For Fearsin The Tipping Point -levyn (2022) arvostelu jo helmikuussa, mutta maailmantilanne muuttui sen verran yllättäen, etten viikkoon pystynyt nukkumaan tai keskittymään mihinkään kunnolla, joten se vähän jäi. Mikään ei varsinaisesti ole muuttunut parempaan päin, mutta aivot ovat vihdoin prosessoineet Ukrainan sotaa ja voivat vuorostaan siirtää huomiota myös muihin asioihin.

Tietyllä tavalla levyn ilmestyminen tuntui lohdulliselta kaiken sen kauhun keskellä. Itselleni Tears For Fears on aina ollut se bändi, jonka tahtiin voi tanssia kun maailma palaa ja taivas putoaa, enkä varmaankaan ole tämän tunteen kanssa yksin.

Tears For Fears, Roland Orzabalin ja Curt Smithin muodostama duo, on tehnyt musiikkia jo 1980-luvun alusta lähtien (41 vuotta, jos tarkkoja ollaan). Vaikka edellisen levyn (Everybody Loves a Happy Ending, 2004) ja The Tipping Pointin väliin mahtuu 17 vuotta ja monia murheita henkilökohtaisista (Orzabalin vaimon Carolinen kuolema 2017) maailmanlaajuisiin (korona), on bändi edelleen iskussa. Uusin levy on taidokas kokoelma juurikin niitä maailmanlopun tanssibiisejä ja itkettäviä sydämensärkijöitä.

Levyn ensimmäinen kappale No Small Thing alkaa akustisella kitaralla, Orzabalin laululla, ja selkeillä country-folk-viboilla. Puhdas alku, joka biisin lopussa muuttuu (Smithin sanoin) ”täydelliseksi sekasorroksi”.

Siitä on hyvä jatkaa nimikkobiisiin, joka julkaistiin singlenä jo lokakuussa ja johon rakastuin heti. Ne moneen kertaan mainitsemani maailmanlopun tanssibiisit? The Tipping Point on juuri yksi niistä: selkeä rytmi ja sanat, jotka kertovat kuolemasta, siitä hetkestä kun alamäki jyrkkenee peruuttamattomasti. Hell yes. Kuusi kuukautta soittolistoilla, enkä ole kyllästynyt.

Kappaletta kuunnellessa ei jää epäilystäkään, etteikö kyseessä olisi sama bändi, joka kirjoitti Everybody Wants to Rule the Worldin. Ja kuten suurin osa albumin biiseistä, myös tämä on syntynyt Orzabalin tuskasta hänen seuratessaan vaimonsa sairautta – he tunsivat toisensa teini-iästä lähtien.

Toinen lähestymistapa samaan aiheeseen on Please Be Happy, kipeä ja rohkea balladi, joka kertoo Carolinen sairaudesta ja masennuksesta. Orzabal sanoi Rolling Stonen haastattelussa, että yrittää olla kuuntelematta kyseistä biisiä liian usein. Hyvä neuvo, sillä muuten kyynelkanavat aukeavat – etenkin jos samaan putkeen on kuunnellut sitä edeltävän Rivers of Mercyn. Merestä ja vedestä ammentavat kielikuvat antavat kuulijan soljua sävähdyttävän taustakuoron ja herkän pianon kuljettamana ja tuntea itsensä samaan aikaan uppoavan raskaaksi ja painottomaksi. Kappale on yksi levyn suosikeistani, samoin kuin Break the Man, mukaansatempaava kunnianosoitus naisille ja kannustus patriarkaatin hajottamiseen.

Puhutaan lyhyesti myös levynkannesta, jota ensin pidin tylsänä ja outona. Olin väärässä: sekasortoisine tuoleineen ja kissoineen se sopii levylle kuin nyrkki silmään. Ehkä kuvailisin sitä aidoksi, tai todelliseksi – samat adjektiivit sopivat koko levyyn, sillä Orzabalin ja Smithin tunteet tulevat selkeästi esille joka biisissä. Bändin kotisivuilla kansitaide pyörii hitaasti, jolloin sitä voi katsella vielä lähempää.

Albumia kuunnellessa on vaikea ymmärtää, miksi Tears For Fearsia kehotettiin olemaan tekemättä uutta levyä – tai ainakin kannustettiin tekemään se ”hittimaakareiden” kanssa, mikäli Rolling Stonen haastattelua on uskominen.

Master Plan kuittailee ironisesti tälle neuvolle ja tuo samalla esiin epätietoisuuden tunteita, kritisoiden ehkä jumalaa ja siihen uskovia, ehkä vain turhautumista kanavoiden. Who knows, antaa jokaisen tulkita omalla tavallaan.

Elsa Lindström

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua