Levyarvostelu: Oasis-nostalgikoille Liam Gallagherin Why Me? Why Not? on totta kai pakkohankinta, mutta nostalgiasta riippumattakin levyllä on ihan kelpo kappaleita.
Liam Gallagher: Why Me? Why Not. (Warner, 2019).
Oasiksen rääväsuinen laulaja Liam Gallagher pitää Why Me? Why Not. -sooloalbumillaan tiukasti kiinni rockaavasta ilmeestä, jolla emobändi juoksi kuuluisuuteen. Toki säröä on keskimäärin vähemmän kuin Oasiksella, ja vauhti on hidastunut rennompaan hölkkään.
Lauluääni on edelleen keskeisin tekijä, jolla Liam Gallagher erottuu massasta. Eikös laulutavasta todettu jo joskus 1990-luvulla, että tuolla tavalla laulamalla ääni ei tule kestämään montakaan vuotta? Hyvin se tuntuu edelleen naukuvan, vaikka siihen on vuosien saatossa tullut kosolti lisäkarheutta, eikä Manchesterin lad enää tavoittele äänellään kuuta taivaalta.
Gallagherin toisen sooloalbumin suurin ongelma ja samalla yksi sen vahvuuksista on, että siinä tyydytään usein keskitien ratkaisuihin. Jos ja kun lauluääni ei kestä enää ääripäitä, niin miksipä ei istahtaisi baarituolille ja laulaisi rennompia ja helpompia veisuja? Ja kun biisikynässä on kuitenkin kosolti melodista ideaa ja toteutuksessa osuvia, esimerkiksi jousilla tehtyjä koristeluja, on Why Me? Why Not. ihan viihdyttävä kokonaisuus. Osin levyn hyvyys on pelkkää nostalgiaa, mutta kyllä se biiseilläänkin peukkuja nostattaa. Etenkin alkupuolellaan.
Levy alkaa mukavan vahvasti. Ärhäkän vaaniskeleva, jopa tyly Shockwave etäisine huuliharppuineen ja pohjavireestä nousevine, oasismaisine melodiakaarineen, on mainio herätys. Nyt mennään!
Hyvää vastapainoa sille tarjoilee mollivoittoinen ja haikea, jousilla kuorrutettu One of Us, joka on yksi levyn parhaista hetkistä. Alun perin koko albumiin mielenkiintoni herättänyt autereinen, akustisesti näppäilevä ja hillitysti kasvava Once täydentää kovan aloituskolmikon.
Duurissa energisesti rullaava mutta hötkyilemätön Now That I’ve Found You jatkaa kelvollisesti. Gallagherin kakkoslevyä on mukava kuunnella. Se ei välttämättä tarjoile ihan sitä hittikarkkia, jota Oasis parhaimmillaan herutti, mutta ei minulla mitään albumin lauluja vastaankaan ole. Sävyiltään monipuolisen levyn kaikki kappaleet palvelevat Gallagherin vahvaa äänenväriä ja musiikillista historiaa, josta hän ponnistaa.
Uhkaavasti kilkaten linkkaava Halo pistää ärhäkämmän rockvaihteen päälle nostalgisine säröefekteineen. Levyn nimibiisiksi nostettu Why Me? Why Not. naukuu veikeästi ja tuo haikean pohdiskelevaan sykkeeseensä väriä falsetilla. Be Still ammentaa jykevästä askeleesta, jota vastapainottaa laulun leppoisa maalailu.
Alright Now on leppoisuudessaan jopa hiukan ohilipuva. Vaikka rakenteissa onkin Beatles-henkistä luovuutta, biisi itsessään ei oikein vedä. The Beatles tulee mieleen myös Meadow’n savuisesta usvasta, jonka keskellä biisi laahustaen käy – Strawberry Fields….
Loppua kohden levy hiukan lopahtaa. Tuntuu, etteivät sävellykset aina oikein riitä, ja asiaa yritetään peitellä maalailevilla sovituksilla.
Onneksi The River marssi taas reippaammin ja tuo kuin tilauksesta ärhäkkyyttä ja energiaa. Siinäkin toki helistellään ja väritellään ties millä kaleidoskoopilla, mutta biisi rullaa hyvin ihan sävellyksenkin puolesta.
Päätösraita Gone pysähtyy rautalankakaikuisen avaruuden äärelle. Sieltä löytyy säröä ja psykedeliaa mutta myös raukean kaunista melodisuutta. Samanlaista värikuvaa ja vaihtelevuutta tarjoilee myös koko albumi, välillä vahvistaen sovituksilla sävellysten hyvyyttä, välillä peittäen niiden puutteita.
Ilkka Valpasvuo
