Mathreyatan tummien sävyjen takaa paistaa valoa. Kuva: Svart Records
LEVYT | Tamperelaisyhtyeen raskas psykedelia vie Mathreyata-albumilla kuulijan lähelle bändin keikkojen tunnelmaa – sitä selittämätöntä hyvää paikkaa, joka on yhtäläisesti tuttu ja tuntematon.
”Dark Buddha Rising on hioutunut erityislaatuisesta kuriositeetista kokonaisvaltaisesti puoleensa vetäväksi yksiköksi, jonka persoonallisuus, voimakkuus ja monipuolisuus ovat vertaansa vailla.”
Dark Buddha Rising kuuluu sille musiikkiosastolle, jonka viehätystä on vaikea perustella. Ei siksi, että tamperelaisyhtyeen musiikki itsessään olisi erityisen hankalaa tai luotaantyöntävää: pitkät biisit, psykedeeliset suvannot ja hervoton raskaus eivät ole sen enempää tai vähempää kaikkien juttu kuin mollitango tai rautalankakaan.
Ei, viehätyksen määritelmällinen vaikeus selittyy paremmin bändin omalla selittämättömyydellä, sen selkeämuotoisella, mutta kaavoja kaihtavalla luonteella. Siinä on jotain tuttua, mutta se on silti säilyttänyt tuntemattomuutensa.
Kuluneiden kymmenehkön vuoden aikana Dark Buddha Rising on purkautunut syvälle pyörteisiinsä upottavasta rituaalikoneesta hieman värikkäämmäksi, eri tavalla toimivaksi härveliksi. Kehitys on tapahtunut maltillisesti, mutta pinnan alla muutosprosessi näyttäytyy huomattavana. Havainnollistan: vuosia sitten bändiin tutustuessa äänitin Entheomorphosis-lp:n (2009) kasetille pitkiä ajomatkoja varten nautittavaksi. Ennätin täysin tyytyväisenä kuunnella sen lukuisia kertoja ennen kuin oivalsin lp-soittimen olleen äänityshetkellä väärällä nopeudella…
Bändin nykyolemuksen äärellä tällaista hupaisaa erhettä ei voisi sattua. Se on hioutunut erityislaatuisesta kuriositeetista kokonaisvaltaisesti puoleensa vetäväksi yksiköksi, jonka persoonallisuus, voimakkuus ja monipuolisuus ovat vertaansa vailla.
Ensimmäinen tuntemus Mathreyatasta on kotoisa. Tutut elementit, siis suoranaiset ominaispiirteet, ovat omilla paikoillaan. J. & P. Rämäsen rytmiryhmä taipuu säväyttävällä notkeudella äärimmäisestä minimalismista ja toistosta todella lennokkaisiin kuljetuksiin. J. Saarivuoren kosketinkudelmat piirtelevät laveasti maisemia, joiden sekaan V. Ajomon erehtymättömän rapea, fuzzissa perinpohjin uitettu kitaravalli asettuu prikulleen. M. Neumanin entistä kauniimmasta kujerruksesta yhä karumpaan rääyntään taipuva uniikki ääni täydentää kuvion tasolle, jolla siltä ei enää kaipaa mitään enempää. Osaset loksahtelevat vaivattomasti yhteen.
Mathreyatan äärellä silti kulminoituu jotain vielä perustavanlaatuisempaa. Bändin kyky annostella jännitettä, rakentaa tuntemattomaan saakka kantavia kaaria ja päästää musiikki eskaloitumaan äärimmilleen ei ole aikaisemmin ryöpynnyt levyllä näin villisti. Huumaannuttava vapauden tunne limittyy kauniisti yhteen ymmärryksen kanssa, että tosiasiassa kaiken toimivuus lepää sen varassa, miten taidokkaasti yhtye hallitsee oman ilmaisunsa.
Mathreyata on neljän biisin mittaisena varsin sopiva annos näin voimakasta musiikkia. Se etenee johdonmukaisesti, herättelee, ravistelee ynnä ylläpitää jännitteen. MAHATGATA III:n tullen on aivan huomaamattaan unohtanut kaiken muun ja upottautunut täysin musiikin tummasävyisyydessäänkin miltei häikäisevään maailmaan. Tämän lähemmäs tuskin voi levyteitse päästä Dark Buddha Risingin keikkojen tunnelmaa – sitä selittämätöntä hyvää paikkaa, joka on yhtäläisesti tuttu ja tuntematon.
Aleksi Leskinen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sur-rurin Ville Vuorenmaa sooloilee – arviossa Päivä jolloin minusta tuli tipu
LEVYT | Ville Vuorenmaan soololevy on särössäänkin aika hempeä kokonaisuus. Nelikko onnistuu luomaan aika pienillä elementeillä pienesti hypnoottisen pelinavauksen.
Neljäs paalujuntta toden sanoo – arviossa Joni Ekman & Koiran XL4
LEVYT | Joni Ekman koirineen on neljättä kertaa täyspitkän kimpussa ja vinyylin mainostarra lupaa 100 prosenttia energiaa ja älykkyysosamääräksi puhdasta nollaa.