Tuplalevyllinen juurimusiikin sävyjä – arviossa kitaristi Olli Haaviston sooloalbumi Collisions

Olli Haavisto on toiminut sessiomuusikkona useiden suomalaisten kevyen musiikin artistien albumeilla. Kuva: Pasi Rytkönen

Olli Haavisto: Collisions (Texicalli Records, 28.2.2020)

Collisions (suom. yhteentörmäys, ristiriita, kolari) on monessa mukana olleelle kitaristi Olli Haavistolle vasta toinen soololevy. Ensimmäinen on vuonna 2002 julkaistu Pysäkkimusiikkia, joten aikaa on ehtinyt kulua.

Collisions-tuplavinyylillä pyöritään laajalla alueella juurimusiikin piirissä. Muun muassa bluesin, kantrin, folkin ja soulin sävyjä tulkitsevat horjumattoman näkemykselliset muusikot. Haavisto erilaisine kitaroineen ja muine instrumentteineen suo heille tilaa, ja kappaleisiin on jätetty ilahduttavasti myös ilmaa. Suurin osa Collisionsin kestoltaan 2:13 ja 10:28 minuutin välille asettuvista raidoista on instrumentaaleja – ja mikäpä on ollessa, ei näihin laulajaa kaipaakaan.

On the Green Moor aloittaa levyn kirkassointisella seesteisellä tunnelmoinnilla, Haaviston pedal steel -kitara soi kauniisti, samaten Verneri Pohjolan trumpetti ja Esa Kotilaisen kosketinsoittimet. Seuraava kappale, The Armrests Are Down, kulkee hienosti soul-poljentoisena kantrina.

Ihmisääntä Collisionsilla kuullaan ensimmäistä kertaa erinomaisessa The Boston Holler -bluesissa. Se on Chris Coten sanatonta mutta sielukasta hyminää ja hyräilyä. Rouheat kitarat puhuvat yhtä sielukkaasti, ja syväsointinen sähköbasso ruopii pohjamutia.

Collisionsin ensimmäinen lainasävelmä on kauniin unenomaisesti maalailtu Wigwam-tulkinta Marvelry Skimmer (Friend from the Fields). Lyriikkoja levyllä kuullaan vain b-puolen avaavassa Saucer And Cupissa, joka kulkee yli kolmen ja puolen minuutin verran pelkästään kitaroiden ja laulun voimin. Sen jälkeen rummut ja muheva basso astuvat mukaan tanakoittamaan blues-poljentoa. Sielukas kappale on laulajansa Eric Bibbin käsialaa.

Kauniiseen instrumentaalitunnelmointiin palataan Cyril Tawneyn Sally Free And Easy -sävelmässä. Kitaroiden ohella pääsee tällä kertaa ansioituneesti esille Danny Thompsonin hienovaraisesti näppäilevä kontrabasso.

Bluesbreakers-laina Snowy Wood käynnistyy patteristi Anssi Nykäsen groovaavalla poljennolla, ja katso: nyt palataan Wigwamiin, kun yhtyeessä vaikuttanut Jukka Gustavson istahtaa urkujen taakse. Hyväntuulisesti rullaava kappale ei ole levyn pisin, mutta toistaa aavistuksen itseään yli viiden ja puolen minuutin kestollaan.

Syvää etelää soiva After Lunch -jamittelu rytkähtää tanakasti käyntiin Anssi Nykäsen rumpuintrolla, ja pääseepä hän sooloilemaan komeasti myöhemminkin kappaleen edetessä. Kitarat soivat rouheina, ja sooloa tiluttaa Tuomas Wäinölä.

14 kappaleen tuplalevylle mahtuu siis monenlaista. Ensi kuulemalla se tuntuu kasvavan loppua kohti. Etenkin Pekka Gröhnin bassokitaran muhevoittama reippaan hyväntuulinen kantrihölkkä, kitaroiden vuoropuhelu Green on Redd (viittaus kitaristien Lloyd Green ja raidalla soittava Redd Volkaert lisäksi värien yhteentörmäykseen, collision), erottuu heti yhtenä levyn onnistuneimmista numeroista.

Homecoming-sävelmässä taas rauhoitutaan ja päästetään Pepe Ahlqvist kaihoisine huuliharppuineen tunnelmoidaan. Sisäpussin kuvauksen mukaan kappale on improvisoitu teema kuvitteellisesta elokuvasta, jossa sotilas palaa kotiin sisällissodasta.

Levyn kaksi viimeistä raitaa, livenä äänitetyt instrumentaalit Ode To Billie Joe ja Dark End Of The Street, ovat mukana vain vinyyliversiolla. Ensin mainittu on Joni Leinon napakan rumpaloinnin ja Anssi Växbyn mehevän bassokitaralinjan kuljettama yli kymmenen ja puolen minuutin Bobbie Gentry -laina, jossa yhtye jamittelee saumattomasti yhteen. Jos ylipäätänsä kuuntelisin musiikkia ulkona liikkuessani, tahtoisin kernaasti tämän kappaleen kuulokkeisiini antamaan askellukselle tahtia kävellessäni kaupungin katuja koronakriisin jälkeisenä kauniina kesäpäivänä. Nyt tyydyn kuvittelemaan tilanteen, mikä itse asiassa onnistuukin varsin hyvin. Koko levyn päättävä, James Carrin alun perin levyttämä Dark End of the Street on kauniisti kantrahtava Haaviston ja Timo Kämäräisen näkemyksellisesti kaksin tunnelmoima slovari. Blues ei tarkoita toivottomuutta.

Collisionsin kauttaaltaan onnistunut sointimaailma kannustaa nostamaan äänenvoimakkuutta kerta toisensa jälkeen. Kappaleissa on hienovaraisuutta ja ilmaa. Kaikkea ei ole rypistetty niin sanotusti täysillä. Vaikka varsinkin kitaroita on paljon, soittimet erottuvat toisistaan. On ilahduttavaa kuunnella yhtä aikaa kirkkaasti mutta kauniin pehmeästi soivaa levyä. Tämän luulisin kelpaavan hifistillekin.

Collisions on kokonaisuutena viimeistelty paketti. Levyä on äänitetty monessa eri paikassa ja useaan eri aikaan. Kappaleiden musiikkityyleissä ja instrumentaatiossakin on vaihtelua. Levy on silti yhtenäinen kokonaisuus. Vaikka muutkin instrumentit pääsevät loistamaan, on Collisions nimenomaan erilaisten toinen toistaan hienommin soivien kitaroiden juhlaa. Varsinaisia musiikillisia yllätyksiä tai yhteentörmäyksiä levyllä ei nimestään huolimatta kuulla. Kerroksia sillä kuitenkin on, kuuntelukertojen myötä löytyy uusia vivahteita.

Kappaleiden nimet eivät ole Collisionsilla olennaisin asia. Niiden sijaan takakanteen on painettu kuvan lisäksi kaksi tärkeämpää tietoa. Ensinnäkin levyllä kuultavien muusikoiden nimet. Toiseksi siinä on sanakirjaselitys levyn nimelle: ”Physics: an encounter between particles (such as atoms or molecules) resulting in exchange or transformation of energy”. Levyllä kuullaan yksi tulkinta tuosta kuvauksesta: vaihteleva joukko muusikoita kohtaa ja soittaa saumattomasti yhteen. Korona-aikana kuunneltuna monissa kappaleissa voi kuulla pilkahduksen toivoa. Soittajien keskinäisen kohtaamisen tuottama energia muuttuu hyväksi. Tätä musiikki parhaimmillaan tekee.

Tuplalevyn avattaviin kansiin levittäytyy toisenlainen versio levyn nimen tulkinnasta. Kuvassa on kasaan litistettyjä autonromuja syksyisen utuisessa rantamaisemassa. Autonromut itsessään ovat yhteentörmäyksen tulos, mutta osana rantakuvaa ne edustavat jälleen uutta yhteentörmäystä, ihmisen ja luonnon välillä tapahtuvaa. Sisäkannessa nähdään rauhanmerkkiä näyttävä Olli Haavisto samalla rannalla, hiekkaan keulastaan syöksynyt auton pienoismalli etualalla. Ilmeistä symboliikkaa voidaan havaita.

Mitä tapahtuukaan, kun ote ohjauspyörästä kirpoaa? Edelleen kansien kuvien katseleminen ja kauniin musiikin kuunteleminen samanaikaisesti luovat tietynlaisia yhteentörmäyksiä kuuntelijan mielessä.

Collisionsin musiikissa on niin ruosteen kukittaman pellin, aution utuisen hiekkarannan, yksinäisen auringonlaskuun ratsastamisen, kuin veden pinnasta pilkahtelevan valonsäteenkin kauneutta. Levy paranee kuuntelukertojen myötä. Se tulee palaamaan lautaselle.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua