Levyarvostelu: Hämärän pääpaino on vaihtoehtoisen ja tummasävyisen konemusiikin tyylisuunnissa, vaikka Nina Niskalan laulu noudatteleekin selkeämmin tämän päivän poptyyliä.
Hämärä: s/t (Svart Records, 25.10.2019).
Aiemmin Svrina-nimellä englanninkielistä musiikkia tehneen Hämärän ilmaisussa on tietty selittämätön tenho. Ville Erikssonin ja Nina Niskalan muodostama duo ammentaa musiikkiinsa vaikutteita elektronisen populaarimusiikin historiasta, erityisesti 1980- ja 1990-luvulta – ja toki mutkan kautta myös kauempaa. Voidaan mainita vaikkapa EBM, jungle ja ajoittain kokeellisuuskin.
Kuten jo Svrinalla, Hämärän pääpaino on vaihtoehtoisen ja tummasävyisen konemusiikin tyylisuunnissa, vaikka Nina Niskalan laulu noudatteleekin selkeämmin tämän päivän poptyyliä. Tähän musiikin ja laulun epäsuhtaan ainakin osittain Hämärän viehätys perustuu. Kappaleiden maailmassa tuntuu vaanivan usein jotain hieman vinksahtanutta. Emme kuitenkaan aina täysin tiedä, mitä se on.
* *
Villi länsi -kappaletta lukuun ottamatta jokainen Hämärän esikoislevyn kymmenestä kappaleesta on nimetty minimalistisesti yhdellä sanalla. Heti ensimmäinen, Komero, esittelee duon vahvuudet ja heikkoudet. 1990-lukulaisen, tummasointisen konepop-taustan päälle lauletaan pop-melodioita fraseerauksella, joka omaperäisyyden puutteessaan tai vähän liiassa yrittämisessään ärsyttää. Sanoitusten riimittelyt tuntuvat paikoin kömpelöiltä. Kappaleen voisi kuvitella J-P Valkeapään Koirat eivät käytä housuja -elokuvan klubilla tapahtuvaan loppukohtaukseen.
Seuraavassa kappaleessa, Rikki, moikataan kokeellisuutta hieman edeltäjäänsä näkyvämmin. Pop-laulanta alkaa kuitenkin jo vähitellen ärsyttää. Miksei myös laulussa ole uskallettu astua rohkeammin valtavirrasta sivuun? Kappale on kaikesta huolimatta yksi levyn vahvimmista.
Tyyli jatkuu seuraavilla kappaleilla yhtenäisenä. Neljäs, Ukkonen, tarjoilee selkeämmin tiedotteessa mainittuja 1980-luvun videopelivaikutteita, mitä tuo musiikkiin hieman kaivattuja sävyjä.
Kuu on levyn ensimmäinen hitaampi kappale. Laulun ja taustan jännitteenomainen epäsuhta ei enää jaksa kantaa. Kaikkine ennalta-arvattavuuksineen (melodiakulku, nostatus ja niin edelleen) Kuu tuntuu vain tylsältä.
Haarniska-kappaleessa Hämärä onnistuu kuitenkin jälleen näyttäytymään oudolla tavalla kiehtovana. Taustoissa hiipii jonkinlainen painostavuus, mutta niukkaeleinen laulu leijailee läpi kappaleen rauhallisena.
Yksi levyn kohokohdista on single- ja videobiisinä julkaistu Kuvio, jossa taustan omaperäisyys ja laulumelodian tarttuvuus ovat hyvin tasapainossa. ”Maa alla tärisee, vai olenko se minä”, laulu alkaa raukeasti venytellen. Tämä on niitä harvoja kertoja, kun Hämärän lyriikat varsinaisesti kiinnittävät huomion itseensä.
Kappale lähtee möyryämään vahvasti, mikä alleviivaa tekstiä. Käy mielessä, että tästä voisi kuvitella hauskasti ns. pomppumetallisovituksen. Se ei kuitenkaan häiritse. B-osa onnistuu yllättämään, kun kaunis ja yksinkertainen popmelodia luo vahvan kontrastin säksättelevään konetaustaan. Tämän kaltaisia kappaleita kaipaisin Hämärältä myös jatkossa.
Viimeistään Vahinko-kappaleen kohdalla kuuntelijan mielessä alkaa itää toive vaihtelevammasta sointimaailmasta. Kuinka ollakaan, Hämärä sitä myös tarjoaa, pirteinä pyrskähtelevillä Nintendo-soundeilla. Ei haittaisi, vaikka sellaisia olisi käytetty levyllä hieman enemmänkin.
Levy päättyy toiseen hituriin, Aika. Mitäänsanomattoman kappaleen mukanaololle ei keksi oikein muuta perustetta kuin sen, että kaksi slovaria nyt vain on pitänyt saada mukaan.
* *
Hämärä yhdistelee tummasävyistä konemusiikkia ja parhaimmillaan tarttuviakin laulumelodioita kiinnostavasti. Laulua kuitenkin kaipaisi paikoin hieman enemmän esille, ja siihen toivoisi enemmän koukkua.
Hämärän esikoinen on ytimeltään poplevy. Sillä on muutama hieno kappale: Komero, Rikki, Kuvio ja useamman kuuntelun myötä aukeava melankolinen, kolean kaunis Raja. Valitettavasti levyn muut kappaleet eivät pääse samalle tasolle.
Eros Gomorralainen
