Levyarvostelu: Newyorkilainen indierockyhtye The Strokes ammentaa laaristaan tarttuvia kappaleita, joissa verevä särökitara ei ole enää keskiössä vaan tunnelma luodaan pehmeämmin.
The Strokes: The New Abnormal (Sony, 10.4.2020).
Tiukasti peruskaavastaan kiinni pitävä newyorkilaisyhtye The Strokes tarjoilee seitsemän vuoden tauon jälkeen kuudennen studioalbuminsa, jossa indierockin, garagerockin ja postpunkin siiloista ammentava soitanto on hiukan enemmän taka-alalla, ei yhtä lailla terävänä ja iskevänä kuin edelleen jokaiseen yhtyeen teokseen verrokkina olevalla läpimurtodebyytillä This Is It.
Rick Rubinin tuottamalla levyllä on periaatteessa käytössä samat aseet, mutta niitä käytetään löysemmin, rennommin, enemmän laid back. Joku voisi sanoa, että yhtye on pehmentynyt tai jopa laiskistunut, aikuistunut huonolla tavalla, mutta se olisi vain yksi näkökanta. Itse pidän yhtyeen lempeämmästä ilmeestä, joskin osa kappaleista kaipaisi lisää räiskettä. Joka tapauksessa The Strokes osaa edelleen koukuttaa mukaansa.
Monessa kohtaa levyllä itsekin mietin, että nytkö se lähtee, nytkö tulee Last Niten kaltaista hikistä rytkytystä? Mutta ei, sitä viimeistä tiristystä ei sitten lopulta kuitenkaan juurikaan tule. Joissain paikoissa se on selkeä miinus mutta toisissa kohdin taas ei. The Strokesilla on kykyä olla muutakin kuin pelkkä suoraviivainen rokkikone.
Levy alkaa hyvin. Ikään kuin vinoillen ”aikuistumistaan” nimetty The Adults Are Talking svengaa vaivattomasti mutta aika pehmeästi. Julian Casablancasin helpon oloisesti aina falsettiin asti ulottuva laulu kuulostaa vähintään yhtä hyvältä kuin 20 vuotta sitten. Potku on raukeasta maisemasta huolimatta mukavan tikittävä. Kappale etenee huohottavalla tahdilla, vaikka särö on jätetty sivuun ja hivelyt ovat seesteisiä.
Krapulaisen unelias Selfless on raukeudessaan kieltämättä kaunis kappale, mutta sen kohdalla vastapainona ei ole Nikolai Fraituren basson ja Fabrizio Morettin lyömien muodostaman rytmiryhmän tiukkaa tahdinpitoa. Haikeilu jääkin hiukan avauksen luomasta innostuksesta.
Brooklyn Bridge To Chorusilla viisikolla on tarjota sielukkaasti heruttavia kuvioita niin Albert Hammond Jr:n ja Nick Valensin kitaroille, Casablancasin lauluun kuin sopivasti käytetyille koskettimille. Raukeus on edelleen vahvasti läsnä mutta vastapainona on jopa hilpeästi tuikkivia diskovaloja.
VIDEO: The Strokesin musiikkivideo Bad Decisions.
Sitä vauhdikkaamman hitikkäämpää rokkidiskojen tanssilattian täyttäjää voisi veikata Bad Decisionsista, jossa Casablancasin rouhea laulu kohtaa hikisesti nytkyttävän rytmin ja suoraviivaisesti joskin kimallellen kitarakuviota näppäilevän kuusikielis-kaksikon. Jos haluaa löytää sen ”vanhan kunnon jytä-Strokesin”, niin tässä päästään aika lähelle.
Eternal Summer palaa falsetissa tunnelmoivan letkeilyn pariin, jossa toki paikoin ärjähdellään, mutta touhu on enemmän sielukasta svengailua kuin menoa ja meininkiä. Toki jos Strokesin haluaisi seestyvän ja rauhoittuvan, niin ainakin se kuulostaa sellaisena edelleen verevältä ja myös koukuttavalta. Tämänkin kappaleen kohdalla viehätys nousee enemmän tunnelmasta kuin koukuista. Kasari-henkiset rumpusoundit ovat aika hilpeitä.
Syntetisaattoripop At The Door pöräyttelee raukeassa yläpilvessä uneliaan melankolisissa, vakavailmeisissä tunnelmissa, jossa laulu asetetaan entistäkin enemmän jalustalle, rakentamaan tarinaa. Mausteet, jolla sitä tuetaan, ovat riisuttuja, mutta kieltämättä toimivia. Biisin suurin ongelma on siinä, ettei se oikeastaan missään vaiheessa niin sanotusti lähde.
VIDEO: The Strokesin musiikkivideo At the Door.
Why Are Sunday’s So Depressing on taas niitä iloisempia raukeiluja, joihin yhtye onnistuu loihtimaan koukuttavaa maalailua ja mukavan rullaavan askeleen. Autereiset kitarakoristelut ovat parempaa a-ryhmää. Osasista luotu kokonaisuus svengaa sulavasti ja vaikka vauhti on leppeä, on kappaleessa tarvittavaa imua.
Mollissa avarasti keinuva Not The Same Anymore on siinä mielessä ristiriitainen, että se pääsee tunnelmallaan jossain määrin ihon alle, mutta jää silti hiukan siitä lopullisesta kliimaksista. Biisin maaliin asti viemiseen vaadittaisiin ehkä jotain kaavaa rikkovaa vereslihaista pelkistystä, kiihdyttelyä tai jotain. Lopun minuutin humina menee ihan hukkaan. Levylle ehkä leimallista on se, että sen väkevimmät säröriffit on annosteltu tällaiseen raukeaan mollislovariin.
Kotikaupungin baseball-joukkueelle tehty anthem Ode To The Mets on levyn päätöksenä komea ja tunnelmallinen pala, johon on luotu hienosti ikään kuin avaralla stadionilla humiseva melodia. Vaivihkaa askeltava pohdiskelu ei hötkyile vaan kasvaa kärsivällisesti pala palalta kohti isompaa soundia, jota osataan sopivasti karsia, kun on sille sopiva paikka. Casablancasin laulutaito hoitaa loput. Lakki päästä, hieno rakkaudenosoitus!
Ilkka Valpasvuo
