Sur-rurin Ville Vuorenmaa sooloilee – arviossa Päivä jolloin minusta tuli tipu

Kuva: Salaluukku / Salatut elämät

Vuonna 1996 Lapualla perustetun, rämisevää suomenkielistä kitaravalli-punkpop-johdannaista indierockia veivaavan Sur-rur-yhtyeen laulajana ja kitaristina tunnettu Ville Vuorenmaa julkaisee soolodebyyttinsä. Päivä jolloin minusta tuli tipu -levyllä (Salaluukku / Salatut elämät, 2025) ei soita Vuorenmaan lisäksi muita Sur-rurin jäseniä. Rummuissa ja miksauspöydän takana operoiva Jarno Alho tosin soittaa Vuorenmaan kanssa pelkistetympää musiikkia esittävästä Pelkkä Väliviiva -duossa.

Vaikka tuore soololevy ei ole keskimäärin yhtä säröinen tai rock kuin Sur-rurin albumit, ei se myöskään tunnelmoi ihan yhtä riisutusti kuin Pelkkä Väliviiva.

Inari Ruonamaalta kuullaan basson ohella saksofonia, joka vangitsee tilaa erityisesti Esteri-kappaleessa. Jyrki Nissinen koristelee keitosta syntetisaattorilla, jota ammentaa soppaan välillä myös Alho. Vuorenmaan lelupiano ansaitsee myös maininnan.

Keskiössä ovat kuitenkin Vuorenmaan tunnistettavan pohdiskelevat laulutarinoinnit ja sähkökitaran surrurmaisesti rohiseva särö, joskin ilmavammalla ja leikkisästi kepeämmällä otteella. Päivä jolloin minusta tuli tipu on aika hempeä levy.

Nimibiisi käynnistää levyn hauskan kulmikkaalla askeleella, jonka ilmeessä korostuu Vuorenmaan laulun sympaattinen heijaus, soitinten tuhnuinen pörähtely ja yleinen raukeus. Nelikko onnistuu luomaan aika pienillä elementeillä pienesti hypnoottisen pelinavauksen, joka samaan aikaan rakentaa Sur-rurin perimälle, mutta onnistuu tuomaan siihen uudenlaista tulokulmaa.

Esterin menevämpi, videopelikilkutteleva maalailu pitää kiinni raukeasta pohdiskelevuudesta, mutta maalaa myös komeasti kaartavaa melodisuutta. Säröileviä tausta-askeleita koristaa Ruonamaan uninen saksofoni, joka vie käänteiden äkkiväärien kulmien kanssa ajatukset freejazzimpaan suuntaan. Suoraviivaisemmin mutta pelkistetyn avarasti särönäppäilevä Pelto tavoittaa sitä surrurmaista viehätystä, joka tekee emobändistä niin omaperäisen outolinnun. Leppoisuuden taustalla ui tummempia pohjaväreitä.

Yhtä lailla positiivinen yksilö on Taulu, jonka pientä säröpohdiskelua maustetaan irrallisilla mutta kokonaisuutta täydentävillä efektimausteilla. ”Hän on vielä puhdas taulu” -kertosäe on levyn tarttuvimpia.

Kun herään on vaaniskelevampi, viipyilevämpi  ja enemmän nakutuksille ja koputuksille rakentava teos, jonka lausunta ja säröhumiseva melodia onnistuvat hypnotisoimaan mukaansa. Instrumentaaliraita Hömppö on sympaattinen yhtä lailla nimellään kuin pienesti nytkyttävällä soitollaan.

Neil Young -vaikutteinen Ranskalaiset viivat horjahtelee mukavan leveällä ja humisevan psykedeelisellä siveltimellä melkein kahdeksan minuutin huuruisen tripin. Kun perheeseen tulee Nyytti, se muuttaa radikaalisti arjen arvojärjestykset ja aikataulut. Tuutulaulumaisen harras näppäily onnistuu tuomaan herkän aiheensa intiimisti kuulijalle. Pörinätkin tuoksuvat ruusulta, kun oma lapsi tekee elämästä hattaraa.

Erikoisella sämplellä käynnistyvä, jykevämmin rämisevä ja paikoittain efektikikkaileva Keräilijä päättää albumin pohdiskeluun levyjen keräämisestä. ”Mun täytyy toppuutella itseäni” lienee jokaiselle levyniilolle tuttu mantra. Itsestä ei tule pidettyä huolta, kun kaikki kiinnostus kohdistuu levymaailman valkoisten valaiden haalimiseen.

Päivä jolloin minusta tuli tipu on looginen askel Ville Vuorenmaan musiikkimaailmassa. Paljon on tuttua mutta myös kivasti uutta tulokulmaa ja mausteita. Kokonaisuus on silti enemmän mielenkiintoinen kuin perinteisessä mielessä hitikäs, vaikka kirves ei haahuiluistakaan huolimatta missään kohtaa kapsahda kunnolla kiveen tai katoa suohon. Sympaattinen ja leikkimielinen kokonaisuus omaperäiseltä lauluntekijältä taitavine soittajineen.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua