Superkingi – kokoelmalevyllinen pakokaasunkatkuista jytää syvältä YYA-Suomesta

Suomessa tunnettiin 1970-luvun kieppeillä populaarimusiikin alalaji ”jytä”. ”Jytä” on oikeastaan aika laaja kattokäsite, eikä tyystin vastaavaa ole taidettu juuri muualla maailmalla tuntea. Monen tuolloisen kappaleen kohdalla voitaisiin nykyään puhua raskaasta rockista tai esihevistä. ”Jytän” voidaan kuitenkin katsoa kattavan aika laajalti tuolloin suosittua niin sanottua rankempaa rockia. Kielitoimiston sanakirjan mukaan sanaa ”jytä” käytetään arkikielessä ”rytmikkäästä, kovaäänisestä popmusiikista ja sen myötäilemästä tanssista”. Rohkenisin väittää, että kun jytää kuulee, sen kyllä tunnistaa.

Superkingi – Kovimmat jytähitit 1969–1977 (Svart, 2022) esittelee tuota musiikillisesti melko lavealle levittäytyvää, usein pakokaasunkatkuista ja riffivetoista jyystöä 13 palan verran. Levy on toinen kahdesta Svart Recordsin samaan aikaan julkaisemasta kokoelmasta vuosikymmenten takaisia suomalaisia levytyksiä. Se toinen on The Sun Shines At Night – Giorgio Moroder suomeksi 1972–1989. Levyjä yhdistää myös niiden avattavien kansien tyylillisesti yhtenevä Ville Pirisen taide. Superkingin vinyylin uriin tallennetussa musiikissa pöristellään kitaroilla, sen kansissa mopolla ja traktorilla. Pirinen on myös valinnut levyn kappaleet Warner Musicin katalogista.

Levyn mukana tulee ”nuortenlehti”, jossa on tavoiteltu aikakauden julkaisujen piirteitä, ja joka on epäilemättä ollut tekijöidensä mielestä hauska ja esteettisesti kokonaistaideteokseen sopiva (”Shokeeraava jytäpommi!!!!!! 13 koboltinkovaa kotimaista superhittiä!”). Olisin itse ottanut mieluummin vähemmän hupsuttelevan ja enemmän kuivakkaan informaatioon pureutuvan liitevihkosen. Koska tässä nyt kuitenkin taitaa olla kyse lähinnä makuasioista ja kriitikon tosikkomaisuudesta, en käy tämän vuoksi levyn arvostelustaroja tiputtamaankaan.

Kolmas levyjä yhdistävä tekijä on musiikkineuvos Ilkka Lipsanen eli koko kansan Danny, joka on tehnyt urallaan kutakuinkin kaikkea, jolla on ollut vähänkään mahdollisuuksia menestyä täkäläisessä musiikkiviihteen liiketoiminnassa. Usein nuo mahdollisuudet ovat myös realisoituneet, eikä hyppy Moroderista Moody Bluesiin ole näin ollen ollut ensinkään mahdoton. Tokihan Danny myös jytää!

* *

Dannyn sijaan Superkingin käynnistää kuitenkin Jigsaw-yhtyeen esittämä levyn nimikappale, joka kanavoi riffittelyjyrässään hieman suorastaan Led Zeppelinkin henkeä. Kappale on lyhyt, vain 2,5 minuuttia, mutta siinä ehditään käsitellä muun muassa farmari- ja nahkarotsit, kiljuvat mummot, huokailevat gimmat sekä prätkät – näin ihan muutaman esimerkin mainitakseni. ”Toiset huiskii / mä vain lataan ohimoon”, Jigsaw uhoaa.

Seuraavaksi ääneen pääsee toinen suomalaisen populaarimusiikin saralla hittihakuisuudessaan vertaistaan hakeva jokapaikanhöylä eli Kirka. Vuoden 1969 julkaisussa Igor ei hengailla tai pyyhiskellä surua pois. Sen sijaan tuntemattomaksi jääneiden muusikoiden säestämällä, Jörn Donnerin elokuvaa Sixtynine 69 varten äänitetyllä raidalla keinuskellaan melko psykedeelisissäkin tunnelmissa ja kuullaan komeita puhallinsovituksia, sitar-soolo sekä Kirkalta itseltään laulua, joka vuorenvarmasti saisi Klaus Järvisen pyörittelemään päätään aidosti kärsivä ilme kasvoillaan.

Dead End 5 -yhtyeen Suurkaupungin suudelma taas edustaa ehtaa pakokaasuntuoksuista, simppelin riffivetoista jytää, ja mikäs tällaista on jyystäessä. Jälleen vain 2,5-minuuttisessa kappaleessa on kuitenkin tilaa banaalin dramaattisiin puheosiin.

Jytän kulta-aikoina yhtyeet nimesivät itseänsä parhaimmillaan ihailtavan kuluttajaystävällisesti: esimerkiksi teinipojista tiettävästi koostuneen Sulo’s Rock Bandin kuuntelija saattaa luottaa tietävänsä suurin piirtein, mitä on luvassa, kun laskee neulan levylautaselle. Superkingillä ryhmältä kuullaan Kivisydän-niminen raita, joka yhdistelee killeririffittelyynsä ainakin glam-rockin kulkevuutta ja esihevin raskautta. Jytää siis, sanalla sanoen. Vetävää kitarariffittelyä väritetään phaser-efektoinnilla, ja kappaleen saundi onnistuu olemaan tietyssä mielessä tiukka mutta samalla raaka ja rupinen kuin lepraisen rapparin perse. Sulo’s Rock Band on kiistatta yksi Superkingi-levyn helmistä.

Rupisen, konstailemattoman säröriffittelyn vetovoimaan luottaa myös Apostolit-yhtye raidallaan Vieras sateesta. Kappaleessa viehättää myös a-osan takapotkulla pumputteleva bassokitara sekä sanoitus, jos sen hienoisesta korniudesta (”kuuluu lajityypin konventioihin”, lausuu puolustus) yli pääsee: ”Sä multa huoleni veit / ja minut mieheksi teit / Sä veit mut himaan / ei nautittu simaa / vaan pienet paukut heti otettiin”. Kovaa kamaa, voisi joku luonnehtia.

Haikara-yhtye muistetaan ehkä parhaiten progressiiviseen rockiin kallistuneena ryhmänä. Superkingillä ryhmän American Look -kappaleella sen suuntaiset vaikutteet on kuitenkin jätetty vähiin. Menevä raita on levyn kohottavimpia ja onnistuu samaan aikaan muistuttamaan, ettei ironia ole tämän vuosituhannen hipsterien keksintöä. American Look pitää sisällään muun muassa melko voimakkaasti kaiutettua laulua, aina mainitsemisen arvoista hi-hat-symbaalin auontaa, tietysti komeasti luriteltua soolokitarointia ja hieman harvemmin jytäkappaleissa kuultavaa vetopasuunaa, mikä nyt ei sekään piristävänä vaihteluna varsinaisesti pahitteeksi ole.

A-puolen päättää Apollo-yhtyeen raskaana svengaava kertomus Hideki Tojo 1884–1948, jossa viitataan japanilaiseen, lopulta hirteen päätyneeseen kenraaliin ja toisen maailmansodan aikaiseen ministeriin. Solisti Harri Saksalalla on maneerit kohdallaan hänen ärjyessään komeasti kuin Gene Simmons yhtyeensä Kissin ammoisella God of Thunder -kappaleella, ja aina suvereeni Edward Vesala läiskyttelee rumpusarjaansa niin, että välillä tahtoo kitaroinnin kuuntelukin unohtua.

* *

B-puolen käynnistää Yellow-yhtyeen Palaa-junttaus, jossa kuullaan pörisevien ja ulisevien kitaroiden ohella moog-syntetisaattoria, joka saisi olla raidalla suuremmassakin roolissa. Jos meillä ei olisi kuvaavaa ”jytä”-sanaa käytössämme, niin kyllähän esimerkiksi tämän kappaleen kohdalla voitaisiin perustellusti puhua esihevistä. Kappale on yhtyeen ainoaksi jääneeltä albumilta.

Paroni Paakkunainen jatkaa raidalla Plastic maailma, jonka huuruisissa tunnelmissa raskas säröriffittely kohtaa Paakkunaisen kepeän huilun ja Harri Saksalan laulun, jonka raspi pysyy tällä kertaa rahtusen rauhallisemmalla radalla. Kappaleessa on kevyesti progehtaviakin sävyjä, ja rummuissa vakuuttaa jälleen Edward Vesala. Onkohan tässä muuten niin sanottujen valelopetusten Suomen ennätys, vai pitäisikö nämä kuitenkin laskea vain tavallisiksi tauoiksi? TÄÄT-TÄ-RÄÄ-RÄÄ, lähtee kitara aina vain kerran vielä pistämään.

Sitten päästään siihen Dannyyn. Moody Blues -laina Rokkilaulaja vain (I’m Just a Singer [In a Rock And Roll Band]) käynnistyy politiikassakin myöhempinä vuosina ryvettyneen, aikakauden työjuhdan Lyly Rajalan nopeutuvalla rumpukompilla, ja pistämättömällä svengillähän tämä kulkee ihan koko bändin osalta. Esa Kotilaisen minimoog-syntetisaattori soi komeasti, ja Dannyn laulu on pinnassa. Kappaleen tuotantopuoli ei mahdottoman paljon häviä selkeydessä musiikkineuvoksemme tyypillisen pontevalle artikuloinnille.

Lapualaisen Esko Nummisuutarin Eräs tie toimii yksinkertaisen, deeppurplemaisesti tykittelevän riffittelyn varassa. ”Ei viinakaan auta, ei lohtua suo / kun myrskyissä seilaan / ja tyyntä ei näy, ei näy!” Ei lisättävää.

Woodoo-yhtyekin julkaisi urallaan vain yhden albumin. Se edustaa Uskontunnustus-kappaleineen Superkingi-kokoelman hipeintä kipittelyä conga-naputteluin ja paikoin jatsahtelevin saksofonin töräyttelyin.

Levyn päätteeksi toinen kuvaavasti nimetty jytäremmi, kauhavalainen Hard Rock Sallinen, täräyttää vielä väkevästi käyntiin niin ikään Deep Purplen mieleen tuovalla esihevisvengillään ilahduttavan Pikku nainen -kappaleen. Jos kappale vakuuttaakin jo introssa, niin kova se on outron viimeiseen iskuun saakka.

* *

Kyllähän tämän kaltainen kokoelmalevy kiistatta paikkaansa puolustaa. Koko ajan ei paahdeta niin sanotusti täysillä, mutta ei kappaleiden joukossa juuri heikkoja lenkkejäkään ole – eikä toista vastaavalla tavalla kattavaa jytäpakettia tietenkään ole tarjolla. Ville Pirinen ja Svart Records ovatkin olleet Kulttuuriteon äärellä isolla K:lla.

Kokoelmalevyllä mukana olevia äänityksiä on tehty ammoin monenlaisista lähtökohdista, ja musiikillisesti kokonaisuus on suorastaan melko monipuolinenkin, vaikka löyhän jytä-kehikon sisällä pysytelläänkin. Levyä ei teekään mieli laskea soittimesta ensinkään.

Voidaan suositella lämpimästi: 1) jos ajoittaiset agraarisävyt eivät hätkäytä (ja miksi hätkäyttäisivät), 2) etenkin kaikille nuorisolaisille, jotka näitä saundeja nykypäivänä jäljitellä yrittävät. Siitä vaan pistämään paremmaksi tällä kokoelmalla niin sanotusti tykittelevien – vaikkapa kotilaisten, paakkunaisten, saksaloiden ja vesaloiden – svengistä. No, annettakoon itse asiassa suositus vielä 3) kaikille muille.

Ai niin, jaa ne tähdet? Tässä on nyt tämän kriitikon toinen Kulttuuritoimituksessa viiden tähden arvoiseksi rankkaama levy ikinä.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua