Sufjan Stevens sukeltaa The Ascension -albumillaan elektrohuuruihin

Kuva: Asthmatic Kitty Records

Yhdysvaltaisen laulaja-lauluntekijän Sufjan Stevensin vuoden 2015 julkaisu, hänen äitiään ja isäpuoltaan ja heidän kanssaan kasvamista kauniisti käsitellyt Carrie & Lowell oli upea levy. Nyt Stevens julkaisee seuraavan albuminsa, joka siirtyy edellisen folk-näppäilystä elektronisesti leijuviin, säksättäviin ja pulputtaviin maailmoihin.

Stevensin kahdeksas sooloalbumi alkaa etäisesti mutta kiivaasti sykkivällä Make Me An Offer I Cannot Refuse -kappaleella, jossa pehmeän kuiskaava laulu kohtaa kolean öisen äänimaiseman sytkytyksineen, aggressiivisine iskuineen ja neonvaloineen. Carrie & Lowellin riisuttuun suoraviivaisuuteen verrattuna ollaan aika synkän koneisilla poluilla.

Kappaleiden mitta on lyhimmilläänkin lähemmäs neljä minuuttia, keskiarvon noustessa reilusti yli viiden ja päätyen päätösraita American kahteentoista ja puoleen. Niinpä albumi on melkoinen möhkäle viidentoista raidan mitallaan.

Onneksi kokonaisuudesta löytyy matkantekoa keventäviä paloja, kuten avausraitaa huomattavasti kepeämmin silittelevä, öisesti humiseva Run Away With Me, jossa Stevensin pehmeä lauluhaikeilu kertautuu mukavan pehmeästi. Samaa harmonista pehmeyttä tarjoilee myös enemmän ”seisten” laulettu Video Game, jossa usvapilvet väistyvät osittain rytmikkäämmän suoraviivaisuuden tieltä. ”I don’t wanna play your video game” -kerrolla koukuttavassa kappaleessa on herkullisia viittauksia kasariestetiikkaan. Ovatko tässä levyn hitit?

Lamentations palaa yhdistelemään keitosta kuiskaavan laulun vaelluksesta kuulaan säksättävässä elektromaailmassa, jossa häröäänet ja nytkiminen luovat rauhattomuutta. Viipyillen laahaava Tell Me You Love Me kasvaa hienosti loppua kohti isompaan muottiin.

Die Happy tuntuu myös ottavan vähän turhankin kauan liikahtaakseen eikä vaivihkaisesta kasvatuksestaan huolimatta oikein innosta mantramaisuudellaan. Vaikka kappale lopulta nytkähtää hölkkään, tuntuvat sen tahallisesti vinoon vedetyt mausteet lähinnä vaivaannuttavilta. Välillä kauniin ja rikkonaisen yhdistelemisestä nousee jotain suurempaa, toisinaan sitten taas ei.

Vaikka Ativanissakin on vinouden tunnetta, etenee se hiukan rauhallisemmin laulun johdolla. Kappaleen ongelma tuntuu olevan, että vaikka se sykkii parhaimmillaan jopa kiivaasti, ei se oikein missään kohtaa liikahda, lähde rullaamaan. Tietynlainen möhkälemäisyys vaivaa. Liian tukossa, mikä latistaa laulun kieltämätöntä tenhovoimaa.

Lähes puolet lyhyempi Ursa Major kikkailee elektroelementeillä vähintään yhtä paljon, mutta on huomattavasti ilmavampi ja onnistuu tuomaan laulussaan jopa autereisen hymyn tunteen. Hiukan liian huuruista ja häröilevää silti.

Landslide toimii paremmin pitäessään laulun ja sen kertoman tarinan etenemisen keskiössään. Muuten Stevens tuntuu The Ascension -levyllä olevan pääsääntöisesti aika utuisissa ja riitasointuisissa tunnelmissa. Gilgamesh liikkuu jälleen uneliaasti, värittäen usvaista raukeutta äänikaarilla, suhinoilla, säksätyksillä ja pyörteillä. Vaikka hypnoottisuus välittyy, niin kaipaisin terävämpiä koukkuja maisemamaalauksen sekaan.

Death Starin jykevämpi syke saa alusta asti niskan nytkimään mukana. Vaikka laulu on yhtä kuiskaava kuin koko albumilla, on kappaleen teollinen etenevä syke tervetullut piristysruiske usvaisten mantrojen joukossa. Goodbye To All That maistuu huomattavasti lempeämmältä moneen muuhun kappaleeseen verrattuna ja sen reipas ilme vakuuttaa. On saavutettu mielenrauha.

Seitsemän ja puolen minuutin Sugar on melkoinen matka jo itsessään. Monen minuutin vinoon värjätyn instrumentaalimaalailun jälkeen pohdiskelevan kuiskaava laulu lähtee mukavan kiireettömästi ja kertosäkeessä on koukkua: ”C’mon baby give me some sugar” toistuu mieleenpainuvasti ja laulun myötä matka taittuu kuin huomaamatta. Stevensin biisit tuntuvat harvoin lähtevän keulimaan tai edes juurikaan nousemaan. Enemmän mies tuntuu viihtyvän pinta-aallon alla tai hiukan syvemmissä syövereissä.

Albumin nimikappale edustaa levyn riisutuinta laitaa, ja Stevensin kaunis lauluääni saa loistaa keskiössä. Kuten Carrie & Lowell -albumin kohdalla tuli todettua, laulu itsessään kantaa komeasti. Tällainen raukea tunnelmointi, jossa vain pienet äänimausteet tuovat lisäväriä kokonaisuuteen, tuntuvat pääsääntöisesti toimivat paremmin kuin elementteihin hukutetut massiivisemmat möhkäleet. Mitä ikinä Stevens onkaan niillä tavoitellut, se ei pääsääntöisesti tällä albumilla välity.

Massiivinen päätösraita America lähtee jälleen sulauttamaan laulua efektiaaltojen sekaan. Älä tee minulle mitä teet Amerikalle, pyytää artisti tummasti aaltoilevalla äänimerellä, jolla laulu purjehtii pohdiskellen. Ja niin kauan kuin laulu on mukana, pysyy myös mielenkiinto hereillä. Heti kun Stevens keskittyy efektimaalailemaan ja elektrotunnelmoimaan ilman laulua, alkaa lautta vajota aaltojen lomaan. Kuorokerrattu kertosäepyyntö nostaa paketin hetkeksi pinnalle mutta sen jälkeen aivan suotta mehustellaan uppoamisella ainakin viisi turhaa minuuttia. Hohhoijaa.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua