Levyarvostelu: Color Dolorista tuttu omaperäinen, melankolinen ja dramaattinenkin Stina Koistinen johdattelee keskittyneen kuulijansa väkevien tunteiden vietäväksi.
Stinako: Ikuisuus (Soliti, 1.11.2019, vinyyli 15.11.2019).
Stinako-nimen takana on Stina Koistinen, joka on tuttu Color Dolor -yhtyeestä. Hän on myös julkaissut ep:n Swan/Koistinen Astrid Swanin kanssa. Esikoissoololevyllä Ikuisuus näyttäytyy omaperäinen ja herkkä, pohdiskelevakin laulaja-lauluntekijä.
Albumilla luotetaan sinänsä erityylisen Color Dolorin Dumbo-kappaleesta (2018) tutulla tavalla pääasiassa pianon säestämän persoonallisen lauluäänen voimaan. Tosinaan tunnelmia väritellään saksofonilla, syntetisoijalla, kitaralla tai linnunlaululla (mikäs muoti-ilmiö tämä muuten on; myös Color Dolorin Love-albumilla ja Cats of Transnistrian tuoreella Aligning-julkaisulla kuultiin linnunlaulua). ”Taiteellinen” ja riisuttu ilmaisu edellyttää keskittyvää kuuntelua auetakseen täysin, mikä kyllä myös palkitsee. Parin kuuntelun jälkeen huomaa levyn tiettyjen kappaleiden jääneen soimaan päähän.
Kappaleiden kestot vaihtelevat puolestatoista lähes kuuteen ja puoleen minuuttiin, joten sillä saralla vaihtelua riittää, jos instrumentaatiossa onkin tyydytty vähemmän on enemmän -periaatteeseen. Mikäpä siinä, kappaleiden ehdoilla tunnutaan kuitenkin mennyn. Silloin, kun on tarvittu dramaattista paisutusta, on paisutettu. Mikäli on mielitty herkistellä minimalistisesti ja viipyillen pelkän pianon säestyksellä, ei olennaista ole lähdetty peittämään turhien kuorrutusten alle.
Nämä ratkaisut – Stinan laulun ja toki myös lp-levyn sisäpussista löytyvän sanoitusliitteen ohella – tuntuvat kannustavan kiinnittämään huomiota monitulkintaisiin ja henkilökohtaisilta vaikuttaviin teksteihin, jotka nekin ovat usein näennäisen riisuttuja; yksikin sana voi joskus pitää sisällään paljon. Jonkun muun laulamana saatettaisiin paikoin puhua korniudesta, ei Stinakon.
Ikuisuuden avaava Kun viimein saavuit tarjoaa pehmeää pianoa ja kaunista laulua. Kappaleessa on herkkyyttä, joka tuo mieleen Se-yhtyeen paljaimmat pianolla säestetyt laulut. Kerran synnyttyään mielleyhtymä tuohon Yarin takavuosien ryhmään toistuu levyllä toisinaan myöhemminkin, kuten vähitellen dramaattisesti kasvavassa, niin ikään kauniisti pianolla säestetyssä (ja lauletussa) ja todella yllättäen loppuvassa Katselen-kappaleessa. Eikä tämä mikään ihme olekaan, sillä kuten Stinakon Ikuisuudella, myös eräissä Se-yhtyeen parhaista kappaleista juuri herkkyys ja dramaattisuus yhdistyvät hienolla tavalla.
Albumi toisessa kappaleessa Portit liikutaan edelleen pienimuotoisissa, rauhallisen melankolisissa tunnelmissa. Kohtaaminen tarjoilee jo hieman dramaattisempaa ilmaisua ja erottuu biisimateriaalista edukseen, eikä vähiten raidalla saksofoneineen vierailevan erinomaisen, muun muassa Mopo-yhtyeestä tutun Linda Fredrikssonin ansiosta.
Omaperäinen Kuu nousee tänäkin yönä vie dramaattisuuden lakipisteeseensä. Kappale lähtee liikkeelle seesteisesti, mutta voimistuu hienosti jopa (hyvällä tavalla) pateettiseksi. ”Kaikki on turhaa / Kaikki on tärkeää!” julistetaan väkevästi itämaisten väristysten tehostamalla äänellä, ja kuulija tuskin voi olla eri mieltä. Loppua kohti kappale rauhoittuu taas sulkien ympyrän. Kuu nousee yöstä toiseen.
Kuu nousee tänäkin yönä ylevöityy lopulta levyn kohokohdaksi. Kuu muuten mainitaan myöhemmin toisenkin kappaleen nimessä, Kuu on siellä.
Kunnon vertailukohtia Ikuisuudelle on oikeastaan vaikea löytää, mikä on toki useimmiten myönteinen asia. Albumilla voi havaita 1970-luvun lurkkimassa siellä täällä, milloin voimakkaassa laulussa, milloin pianossa, milloin niiden keskinäisessä suhteessa. Stinakon laulutapa on kuitenkin sikäli omaperäinen, muuntautumiskykyinen ja sävykäs, että tunkkaisten menneiden vuosikymmenten nostalgisoinniksi Ikuisuutta ei voi niputtaa.
Aiempiin projekteihinsa, kuten jopa linjattomana näyttäytyvään Color Doloriin, verrattuna Koistinen tuntuu nyt onnistuneen tarkentamaan ilmaisunsa yhteen itselleen omimpaan polttopisteeseen. Niukasta soitinarsenaalistakaan huolimatta 41 minuuttinen kokonaisuus ei tunnu liian pitkältä tai sisältävän mitään turhaa, vaan on kelpo kokonaisuus tasapainottamaan (pikku)jouluajan usein ylipirteää musiikkitarjontaa.
Eros Gomorralainen
