Sinisellä liekillä – The Candles Burning Blue -klassikko yli 20 vuoden takaa tarjoaa jälleen helmiä sioille

Kuva: Svart Records

Svart Records on kunnostautunut pitkään saattamalla markkinoille sekä uutta musiikkia että arkistojen aarteita – usein laajennetuissa paketeissa. Levy-yhtiö on julkaissut kumpaakin lajia myös lukuisilta yhtyeiltä ja projekteilta, joissa huomattavan monipuolinen muusikko Sami Hynninen on vaikuttanut; pelkästään tänä syksynä ainakin Spiritus Mortis -harvinaisuuskokoelman ja ensimmäisen uudelleenjulkaisun The Candles Burning Blue -ryhmän ainoaksi jääneestä albumista Pearls Given to the Swine.

The Candles Burning Blue toimi vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Ainakin suomalaisten goottipiirien liepeillä noihin aikoihin pyörineet muistanevat yhtyeen. Vuonna 2001 viidensadan kappaleen cd-painoksena julkaistu Pearls Given to the Swine nauttii Svart Recordsin tiedotteen mukaan kulttimainetta ja levyä on ollut pitkään lähes mahdotonta löytää. Enää ei ole, ja onhan tärkeää saada levy vihdoin polyvinyylikloridikiekolle kaiverrettuna, etenkin kun kyseessä on tupla-lp, josta puolet on koottu aiemmin julkaisemattomista kappaleista.

Pearls Given to the Swinen kanteen liimattu tarra kertoo, että levy on remasteroitu. Se on toki toivottavaakin, kun musiikki on julkaistu alun perin cd-muodossa. Kahdesta jykevästä levystä ensimmäistä täyttää alkuperäinen Pearls Given to the Swine, jälkimmäistä ennen julkaisematon materiaali. Avattavien kansien sisältä putkahtaa myös liitevihkonen, jota ei cd:n mukana tullut. Siihen on painettu muutama valokuva ja enimmäkseen käsin kirjoitettuja kappaleiden sanoituksia. Ne tulevatkin tarpeeseen. Laulua ei ole paikoin aivan helppoa seurata. Se kuuluu miksauksessa parhaimmillaan hyvin mutta pahimmillaan hyvinkin epäselvästi (mikä on varmasti ollut tietoinen ratkaisu). Liitevihkoseen painetut sanoitukset eivät kuitenkaan aina täysin vastaa laulettuja lyriikoita. Jotakuta saattaakin kiinnostaa, miten ne ovat kehittyneet matkan varrella.

The Candles Burning Blue oli tiettävästi suunnitellut Pearls Given to the Swinelle jo useampaakin seuraajaa – levyn sisäkansista voi tulkita että peräti seitsemää. Yhtye ehti kuitenkin räsähtää pirstaleiksi ennen kuin seuraava albumi Pleasure Dome saatiin purkkiin. Tupla-lp:n kakkoslevyllä kuullaan joka tapauksessa ainakin sitä varten äänitettyä materiaalia.

* *

Joitakin yhtyeitä on hankalaa ahtaa yksiselitteisesti minkään tietyn musiikin lajityypin karsinan sisäpuolelle. The Candles Burning Blue oli yksi sellainen, vaikka melko monesta sen kappaleesta herää vaihtelevanvahvuisia mielleyhtymiä. Sen musiikkiin lienevät vaikuttaneet esimerkiksi The Cure, Bauhaus, Siouxsie And the Banshees, Sisters of Mercy, Joy Division, Christian Death ja miksipä ei paikoin myös levy-yhtiön tiedotteessa mainittu Virgin Prunes. The Candles Burning Blue ammentaa siis monin osin hyvinkin vahvasti 1980-luvun alun synkistä sointimaailmoista – paikoin niin selkeään pastissiin saakka että leveä hymy kohoaa halkomaan kuuntelijan kasvoja.

Yksinomaan varhaisen goottirockin ja postpunkin versioijaksi yhtyettä ei kuitenkaan voi typistää. Toisinaan se on jotain aivan muuta. Jo varsinaisella Pearls Given to the Swinella kuullaan puhdasoppisesta goottilinjasta poikkeavaa materiaalia. On pianoa, akustista kitaraa, on kokeellisuuttakin. Enemmän irtiottoa ja omintakeisempaa ilmaisua kuullaan kuitenkin aiemmin julkaisemattomien kappaleiden joukossa, joista kaikissa ei niinkään gootti- tai postpunk-vaikutteita erotu. Mukaan mahtuu akustisten kitaroiden vetämää, kokeellista ja esimerkiksi 1970-lukulaisempaa otetta. Muutama instrumentaalikin kuullaan.

Tuplalevylle mahtuu siis lopulta melkoisen moninaista materiaalia. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen The Candles Burning Bluen toisesta albumista olisi tullut. Siitä ei kaikesta huolimatta pääse mihinkään, että tuplaksi laajennetun Pearls Given to the Swinen vetävintä, kokonaisuudessaan toimivinta ja mieleenpainuvinta antia edustavat juuri ne 1980-luvun alun synkkissävyllä pensselöidyt raidat, kuten After My First Murder, Someone Is Here, Funeral Wedding, Disco Death ja kakkoslevyn The Thelemite. Nostattakoon vielä erikseen esille What Have I Done? -kappale, jota ajavat kiivaasti paukkuvat rummut ja pörisevä basso niin, että heikompaa hengästyttää. Näkemyksellä muotoillut bassokuviot ovat muutenkin monessa kappaleessa pinnassa läpi tuplalevyn.

Sen sijaan, että soviteltaisiin The Candles Burning Blueta johonkin tiettyyn lajityyppikarsinaan, voidaan pysyä mahdollisimman etäällä sellaisista ja puhua vain synkästä, ”jossain määrin” vinksahtaneesta tunnelmoinnista. Sana ”tunnelmallinen” kertoo musiikista harvoin kovinkaan paljon. The Candles Burning Bluen kappaleita voi kuitenkin usein kuvailla tavalla tai toisella tunnelmallisiksi. Se on yksi niitä yhdistävä tekijä. Ei, se on enemmän. Se on niitä määrittävä tekijä.

Vahvojen tunnelmien luominen tuntuu olleen aivan keskeistä The Candles Burning Bluelle. Siinä yhtye yleensä myös onnistui. The Candles Burning Bluelle tunnelmallisuus voi olla yhtä lailla esimerkiksi herkkää, kaunista, haikeaa, melankolista, synkkää, masentavaa, epätoivoista, raastavaa, painostavaa, ahdistavaa, musertavaa, aavemaista, painajaismaista, (vaino-)harhaista tai kaoottista. Missään vaiheessa ei kuitenkaan antauduta riemujuhlaan juhannussalon ympärillä tanssien, pikemminkin pakanallisiin riitteihin sellaisen liepeillä. Muutaminkin paikoin The Candles Burning Blue onnistuu luomaan kokonaisvaltaisuudessaan huomattavan häiriintyneen, pelottavankin tunnelman. Harhaiset näyt ja kuolema ovat totta.

* *

Alkuperäinen Pearls Given to the Swine on kiistatta klassikko. Ei tule mieleen toista samankaltaista levyä. Hienosti rakennettu kokonaisuus pitää otteessaan ja on lähes tasavahva alusta loppuun; Mimosa-kappaleen pitkästä, hitaasti herättelevästä piano-introsta Disco Deathiin, jonne voikin jäädä ikuisesti tanssimaan.

Pearls Given to the Swinen ulkopuolinen materiaali taas on valitettavasti epätasaisempaa kuin varsinainen pitkäsoitto. Mukana on studioäänitysten lisäksi myös esiintymistilanteessa tallennettua musiikkia. Sitä edustaa esimerkiksi kappale Inauguration Of The Pleasure Dome. Sen nimi viittaa tietenkin suunniteltuun toiseen albumiin. Inauguration Of The Pleasure Dome ei itsessään ole lainkaan paketin heikoimmasta päästä. Muutamassa kakkoslevyn kappaleessa piisaa aineksia ja mieleenpainuvuutta pitkällekin. Esimerkiksi jo mainittu The Thelemite ja Bethrothal And the Rites of Rape ovat pysyneet tämän kritiikin kirjoittajan muistissa vielä näin parin vuosikymmenen jälkeenkin – siis myönteisessä mielessä. Hynnisen laulu on molemmissa vahvaa. Ensin mainittu mahtuu koko paketin väkevimmän annin joukkoon, ja siinä voi kuulla kaikuja vaikkapa Bauhausista ja Siouxsie And the Bansheesistä. Koleaa kappaletta kuljettavat tuttuun tapaan näkemykselliset bassokuviot. Häiriintyneitä tunteita kanavoiva Hynnisen jylhä laulu muistuttaa Joy Divisionin Ian Curtisista.

Kokeellisempaa osastoa edustavan kappaleen Jubileum in Hell voi nostaa vielä yhdeksi ilahduttavaksi esimerkiksi tuplan kakkoslevyltä. Melko minimalistinen mutta kiivas instrumentaali on 2,5-minuuttisena koko paketin lyhyin raita. Kestoaan enemmän Jubileum in Hell erottuu joukosta kieroutuneella omituisuudellaan. Se todellakaan kuulosta miltään muulta yhtyeen kappaleelta. Sen sijaan Jubileum in Hell kuulostaa tosiaankin siltä, mitä nimensä lupaa. Ollaan riemujuhlassa mutta ei juhannussaloilla. Vimmattua, hakkaavaa instrumentaalia kuunnellessaan voi nähdä demoneita pistämässä jalalla koreasti ja kärsiviä sieluja atraimilla tai talikoilla. Läpi iäisyyksien kidutetut pakenevat välillä jyskyttämään helvetin porttia päästäkseen vapaaksi. Demonit sen kuin jatkavat humppaansa. Jos The Candles Burning Bluen julkaisematta jääneille levyille oli suunniteltu enemmänkin jotain Jubileum in Hellin tapaista, ei suunta olisi ollut välttämättä huono.

Moni tuplan kakkoslevyn kappale näyttäytyy kuitenkin varsin viimeistelemättömänä, ja niistä puuttuu sitä vetävyyttä, latausta tai vaikuttavuutta, mitä itse Pearls Given to the Swinen raidat lähes poikkeuksetta tarjoavat. Paketista olisi voinut huoletta tiputtaa muutamankin keskeneräisemmän/heikomman esityksen pois, jolloin sen kokonaistaso olisi kohonnut kohisten. Aivan jokainen elävän yleisön edessä esitetty, instrumentaalinen tai akustinen raita ei tunnu välttämättömältä lisältä. Esimerkiksi väkevän The Thelemiten jatkona tulevat c-puolen raidat tuntuvat valitettavasti vähintäänkin valjuilta elleivät suorastaan tyhjänpäiväisiltä, ja sinänsä hyvätkin kappaleet menevät hukkaan puolivillaisina huojahtelevina, yleisön hälinöiden sotkemina livetaltiointeina. Kunpa olisi saatu se toinen studiolevy.

* *

Myös The Candles Burning Bluen sanoituksissa ilmenee kaksijakoisuutta – niin yhtyeen koko tuotannon mitassa kuin yksittäisen kappaleen sisälläkin – ja ne ovat olennainen osa kokonaisuutta. Yhtäältä tuplalevyllä on pitkiä tekstejä, joissa maalaillaan erikoisia, häiriintyneitä näkyjä unenomaisella tavalla mutta samalla yksityiskohtaisestikin. Liitteen kaksi sivua täyttävä, pienellä käsialalla kirjoitettu How the Black Art Was Revealed -lyriikka on tästä äärimmäinen esimerkki.

Toisaalta mukana on lyhyitä, suoraviivaisempia ja (näennäisen) simppeleitä sanoituksia, kuten kappaleissa In the Morning ja The Thelemite. Okkultistiseen, esoteeriseen, mytologiseen, mystiseen tai uskonnolliseen, kummalliseen kuvastoon taikka näkyihin ja – usein samalla – mielen mariaanienhautoihin, ristiriitaan/kamppailuun tavalla eli toisella viittaaminen toistuu pitkin levyä. How the Black Art Was Revealed on hieno esimerkki myös tästä. Nihilismi ja kipinä toivoa saattavat toisinaan näyttäytyä jakautuneen harhaisuuden eri puolina. Sanoitukset pulppuavat sakeanaan intertekstuaalisia viittauksia.

The Thelemitessa säkeistö ja kertosäe saattavat näyttäytyä asiaan vihkiytymättömälle äkkiseltään toisistaan irrallisina. Kappaleen nimi viittaa okkultisti Aleister Crowleyn perustaman theleman harjoittajaan. ”Hey mr. DJ”, aloittaa laulun puhuja painokkaasti mutta harmittoman tuntuisesti. Ensin huomio saattaa kiinnittyä ilmeisimpien mahdollisten loppusointujen käyttämiseen tyyliin ”I wanna dance / just give me a chance”. The Thelemite kutsuu kuuntelijaa pohtimaan telemiittien rinnastamista diskokuvastoon. Sanoituksesta voi löytää useita viittauksia, jotka upottavat omalta osaltaan koko kappaleen tunnelmaa jonnekin hämähäkinseitinohuesti synkisteltävää yökerhoangstia syvempään syöveriin.

Black Sabbath -laulaja Ozzy Osbourne on levyttänyt soolokappaleen Mr. Crowley (1980). Myös siinä käytetään hyvin ilmeisiä loppusointuja kuten head/dead – ja niin myös Crowleyn runoudessa. Toki Osbourne aloittaa kappaleensa puhuttelemalla ”Mr. Crowley”; siis samalla tavalla kuin The Thelemitessa puhutellaan DJ:tä. Tavut ”mr. DJ” ja ”Mr. Crowley” rytmittyvät yksiin. The Thelemiten puhuja esittää dj:lle toiveen saada kuulla ”kivaa musaa” kuten Boyd Ricea. Jos nyt vielä huomaa, että myös Anton LaVeyn (oik. Howard Levey) nimi rytmittyy sanapariin ”mr. DJ”, saattavat mielleyhtymät ohjautua sellaiseen suuntaan, ettei kappaleen säkeistö ja kertosäe näyttäydykään irrallisina. LaVey muistetaan Saatanan kirkon perustajana. Hänen myös katsotaan käynnistäneen nykyaikaisen satanismin. Muun muassa uusnatsismin kanssa flirttaillut – kuten nykyään tavataan sanoa – Rice oli LaVeyn ystävä ja kytkeytyi itsekin saatanan kirkkoon.

Yhteyksiä voi hakea lisääkin. Rice näytteli elokuvassa Pearls Before Swine (ohj. Richard Wolstencroft, 1999). Sen nimi ei tunnu tutulta ainoastaan The Candles Burning Bluen levyn nimen vuoksi, vaan viittaus ulottuu aina Raamatun Vuorisaarnaan saakka. ”Do not give dogs what is sacred; do not throw your pearls to pigs. If you do, they may trample them under their feet, and turn and tear you to pieces”, opettaa Jeesus.

The Candles Burning Bluen lyriikoiden kaksijakoisuus näkyy myös yksittäisen kappaleen tasolla kuten The Thelemitessa. Sen teksti tukee okkultismiviittauksineen osaltaan biisin hyytävää tunnelmaa. Toisaalta sanoitus näyttäytyy samalla ilkikurisena, jos katsotaan, miten siinä yhdistyy diskokuvasto, Osbournen ”pimeyden ruhtinaan” imago, LaVeyn paradoksaalinen viihde- ja bisnes-satanismi, Ricen provokatiivisuus sekä edelleen Crowley ja thelema. Niin Crowley’a LaVeytä, Ricea kuin Osbourneakin on paheksuttu. Diskoilua kenties hieman vähemmän.

The Thelemiten sanoitus ei varsinaisesti toimisi itsenäisesti. Tämä pätee ainakin suurimpaan osaan yhtyeen muitakin kappaleita. Milloinpa sanoituksen itsenäisesti toimia tarvitsisikaan. The Candles Burning Bluen tuotanto kuten The Thelemite ovatkin hienoja esimerkkejä siitä, miten 1 + 1 > 2. Ehkä se on 666.

Jos How the Black Art Was Revealed edustaa The Candles Burning Bluen sanoituksissa yhtä ääripäätä, löytyy toisesta heti levyn seuraava kappale Disco Death. Se myös päättää varsinaisen Pearls Given to the Swinen. Näiden kappaleiden sijoittaminen perättäin luo irvokkaan vaikutelman. The Candles Burning Bluen sanoitukset näyttäytyvät joka tapauksessa kokonaisuutena niin yksittäisen kappaleen kuin koko tuplalevynkin tasolla. Tässä kehyksessä Disco Deathin voi hyvinkin ymmärtää pelkistettynä viittauksena tai kommenttina Aleister Crowleyn runoon Love to Leah (1923), josta David Bowiekin Let’s Dance -hittiinsä (1983) vahvasti ammensi. Crowleya voi löytää pitkin The Candles Burning Bluen levyä aina liitteen sanoitusten ilmettä myöten.

Disco Deathin lyriikka kuuluu kokonaisuudessaan:

”Let’s all go to
the Disco death
and we can dance and dance and dance
The Disco death”

Diskon kuoleman tanssista voidaan piipahtaa vielä hetkeksi taakse päin. Lyriikkakatsauksen loppuun sopii irrottaa vielä lyhyt lainaus How the Black Art Was Revealed -kappaleen sanoituksesta:

”Words of simplicity covered with mysteries.
Hiding the truth behind symbols of old age.
Secrecy and illusion. Bullshit written with
golden letters. Poetry you call it, and how I
love this poetic playground”

* *

The Candles Burning Bluen ilmaisu on etenkin varsinaisella Pearls Given to the Swinella väkevää. Sitä eivät laimenna muutamat bonus-levyn heikommat hetketkään. Myöskään vanhentuneelta Pearls Given to the Swine ei kuulosta – siitäkään huolimatta, että The Candles Burning Blue viittailee levyllä jo tuolloin menneiden aikojen musiikkiin. Kuten niin levynsä kuin usein yksittäiset kappaleensakin, oli yhtye itsessäänkin kummallinen yhdistelmä. Yhtäällä se ei ollut varsinainen uudistaja, vaan pikemminkin osoitti kunnioitusta esikuvilleen. Toisaalla taas se ei aina kunnioittanut musiikillisia raja-aitoja, vaan saattoi välillä sukeltaa varoittamatta sellaisen ali vaikkapa varsin kaoottiseen tai kokeilevaan pyörteeseen.

Jonkinlainen kaksijakakoisuus määritti siis kaikkea The Candles Burning Bluen toimintaa. Yhtye onnistui kuitenkin maalaamaan kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla yhtenäisen maailman, jonne kuuntelija joko ymmärtää kuuluvansa tai on kiitollinen siitä, että se katoaa levyn päätyttyä.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua