LEVYT | Kuvankauniin modernin souläänen tunnelmalliset tulkinnat kohtaavat ajatuksella hiotut tanssilattian polttajat nelosalbumilla Gloria.
”Smith on kertonut neljännen albuminsa olevan aikuistumislevy.”
Brittiläisen Sam Smithin neljäs albumi Gloria (EMI/Universal, 2023) laventaa Grammy-voittajan ulottuvuutta onnistuneesti siirappisten soul-haikeiluiden parista yökerhomaailman sykkeeseen. Smithin ja hänen vakityöryhmänsä Jimmy Napesin, Stargaten ja Ilya Salmanzadehin loihtima kokonaisuus ulottaa lonkeronsa perinteikkäistä makuuhuoneslovareista gregoriaanisen kirkkolauluylistyksen kautta ragga-paahtoon ja neonsykkivään yökerhojuoksutukseen.
Smith on kertonut Glorian olevan aikuistumislevy. Heleässä aloituksessa Love Me Moressa opetellaan rakastamaan itseä ja päästämään irti ikuisesta riittämättömyyden tunteesta. Pidemmälle päästessä ei olla täydellisiä mutta silti arvokkaita, ja hämmästellään kuinka ihminen opetetaan valehtelemaan muttei itkemään. Rakastetaan niitä, keitä rakastetaan, ajattelivatpa muut siitä sitten mitä tahansa. Toki myös pinnallisempaa kuvakulmaa löytyy, ja välillä ollaan rehellisesti haku päällä.
Hienosti stemmoilla kuorrutettujen soulpop- ja R&B-tunnelmointien, kuten Love Me Moren, riisutusti hiippailevan No Godin ja Jessie Reyezin kanssa tunnelmoidun Perfectin ohella Smith ratsastaa Lose Youn tummalla sykkeellä yökerhojen neonvaloihin, hyppää saksalaisen Kim Petrasin kanssa Unholyn jylhästi päräyttävän klubihitin kyytiin ja heruttaa jamaikalaisartisti Koffeen kanssa Gimmen raggarytmeillä.
I’m Not Here to Make Friendsin raukean rullaava kasarihenkinen melodisuus ja klubimaailman hedonismi koristautuu yhdellä levyn tarttuvimmista sävellyksistä. How to Cryn akustinen ihon alle kurottaminen toimii erityisen hyvin, kun levyltä löytyy muutakin kuin pelkkää Smithin äänen väreen äärelle istahtamista. Six Shotsin aamuöinen myhäily on perushyvä tunnelmointi viimeisen päälle mietityillä pienillä mausteilla.
Glorian gregoriaanisen ylistyskuoron brassailu toimii kyllä välipalana, vaikka vähän pienempikin herutus riittäisi. Levyn päättää Ed Sheeranin kanssa tunnelmoitu Who We Love, joka pohdiskelee, että sitä nyt vaan rakastaa niitä joita rakastaa.
Kenen muun kanssa Sam Smithin muka kannattaisi levyn päätteeksi duetoida kuin Sheeranin? Vallankin kun lopputulema on jälleen yksi levyn täysosumista.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Nyrkkitappelun jännämies on taantunut taukoamatta kippisteleväksi rentuksi – arviossa Nyrkkitappelu. Nyt!
LEVYT | Nyrkkitappelun iskevät kertosäkeet ovat melodisesti entistä terävämpiä, mutta ylimalkaiset tarinat vauhdilla elämisestä puuduttavat.
Yhteisellä äänimatkalla muusikot ja musiikin rajapinnat kohtaavat – arviossa Jussi Lampela Ensemblen Common Ground
LEVYT | Jussi Lampela on saanut uuden albuminsa pääsolisteiksi kaksi suosikkimuusikkoaan: trumpetisti Jukka Eskolan ja rumpali Teppo Mäkysen.
Tiisu on vapautuneimmillaan ja raikkaimmillaan sitten debyyttilevynsä – arviossa Kuuluisat viimeiset sanat
LEVYT | Tiisu on kuudentoista kappaleen uutuudellaan entistä överimpi ja yhteiskunnallisempi.
Kissa pistää kaasun pohjaan ja särön ruvelle – arviossa I Hate Music
LEVYT | Kissa-yhtyeen kolmas albumi on soundeiltaan linjakas mutta laadultaan epätasainen kokonaisuus.