Raukeasti pohdiskelevat nuotiojuhlat – arviossa Asan Eteenpäin Elävä

Asa Bäänd II lähtee keväällä Eteenpäin Elävä -kiertueelle. Kuva: Roihis Musica

Orgaanisesti soitettu, ilman biittejä ja luuppeja toteutettu Asan 18. studioalbumi Eteenpäin Elävä (Roihis Musica, 2024) on mukavan maanläheinen kokonaisuus. Huhtikuussa 2024 Persbölen Villa Vikanissa nauhoitetut kahdeksan raitaa on toteutettu yhdessä Antti Kivimäen, Teddy Sannemannin, Holzu Holopaisen ja Erno Haukkalan kanssa. Lopputulos jammailee akustisen kitaran tahtiin niin kesäisen letkeästi kuin haikean melankolisesti.

Asan hölkäten tiputtelema rento blaasti pienine tunnusomaisine päräytyksineen kyllä kantaa albumia puhaltimien ja akustisesti näppäilevien instrumenttien raukeasti leijailevissa pohdiskeluissa, mutta biisillisesti kahdeksan raidan kokonaisuudelta löytyy enemmän hienoa tunnelmaa kuin päähän jääviä sloganeita, melodiakoukkuja tai saman tein korvien väliin ripustautuvia ajatelmia.

Tarinankerronta ja maalailu on kuitenkin sitä itteään, tunnelmallista ja miellyttävää, luontevan aitoa ja juurevaa Asaa. Eteenpäin Elävä saattaa hyvin olla niitä levyjä, joiden arvo kasvaa ajan kanssa.

* *

Avausraita Ajatteleminen on laiha kuningas luottaa helähtävään akustiseen kitaraan ja puhaltimiin keskeisinä elementteinä. Niiden kenssa Asan tunnusomainen, pienesti venkoileva sanallinen tiputtelu kuulostaa ihanan kiireettömältä. Haukkalan poikkihuilupurskauttelut ja pasuunan leveys, Kivimäen melodikamausteet ja biisin yleinen ryöpsähtelevyys tekevät polun avaajasta yhden biisijoukon sympaattisimmista yksilöistä.

Happy Bröödheni huohottaa pari pykälää vauhdikkaammin, mutta yhtä lailla avaran ilmavasti. Pieni viheltely lisää autereisuuden tunnetta, vaikka niskan liikkeelle saava sanalaukka kiihdyttelee hikisyyteen asti. Liike on alusta loppuun reipas, vaikka hiukan livetään haahuiluun. Voi olla että voi -kappaleen melankolisesti valssaavan autereen ja kuulaasti maalailevan sähkökitaraheruttelun keskellä Asan sanailu on enemmän pinnassa ja väkevämmin liidaamassa matkaa. Nytkyttävä syke on kipakka, vaikka maisemassa on hattaraa. Koukkua on enemmän kuin monessa muussa levyn raidassa.

Erno Haukkalan unelias pasuuna luo Hampaat-kappaleeseen hienosti jylhyyttä. Raukeasti viipyilevässä tunnelmassa on seesteisyydestä huolimatta pientä uhkaa ja tarkoituksellista hampaidenkiristelyä. ”Hampaat kertoo kaiken, hampaat ei koskaan valehtele” on paketin mieleenpainuvimpia säkeitä.

Nytkyttelevä Mulle riittää yks on jälleen tunnelmaltaan letkeämpi, riisuttu ja hienovaraisen suoraviivainen pohdiskelu.

* *

Niin pa et voisin spiidaa väräjää Holopaisen viululla ja näppäilee pienen kuulaasti kitaralla otevaihtojen kuuluessa soitossa. Bensavalo on palanut liian pitkään ja rahatta ollaan kuin kirjaston rotta, niin että pukkaa perheriitaa. Valitusvirsi ei synkistä näkymistään huolimatta soi toivottomana. Vaikka musiikillinen maisema on eteerisen turta, pysyy askel leppoisana.

Pianon ja torvipörinän harkittu kohtalokkuus tuo Isot onnelliset lapset -biisiin jykevää jyrkännettä, jota Asan sanailu lähtee syöksymään alas. Kertosäkeen rautalangasta väännetty painostus, kaikki sanat ikään kuin Isoilla Kirjaimilla jykevöitynä, luo tavoiteltua messuamista ja paatosta, mutta kasvaa toisaalta hiukan kolhoksi.

Irtonaisen huohottava ja haikeasti kaartava Elämä on ihmisen parasta aikaa -päätösraita on rakennettu hienosti sykäyksittäin kasvavaksi ja jälleen riisuutuvaksi, kepeästi juoksevaksi kappaleeksi. Vastaavaa ”biisevyyttä” olisi muutamassa muussakin kappaleessa kaivannut lisää, kun yhtye kerran osaa sovittaa ja soida yhteen näin hienosti biisin keinuvan hölkkäaskeleen ehdoilla. Kuulas kitaratiluttelu ei ole yhtään liikaa ja poikkihuilukin pääsee kunnolla irti.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua