Levyarvostelu: Mikko Siltanen ottaa roolia Räjäyttäjien kolmosalbumilla. Se on onnistunut nahanluonti, jolla yhtye pitää kiinni myös remeltävistä punk-juuristaan.
Räjäyttäjät: III (Full Contact / Räjä, 13.12.2019).
Jos kotimainen rock-trio Räjäyttäjät ilmestyi vajaa vuosikymmen sitten ympyröihin liekittämään ummehtuneet kuviot, on se nyt kypsynyt omassa sopassaan juuri riittävän mehukkaaksi luomaan nahkansa. Onnistuuko kitaristi Jukka Nousiaisen, rumpali Alex Reedin ja basisti Mikko Siltasen aikuisempi lapsi tuomaan mukanaan alkuvoimansa?
Vastaus on kyllä ja uusi, klassisen rockin suuntaan virtaava kanava toimii erinomaisesti yhtyeen parhaan osaamisen kehyksenä.
Rock-Siltasenakin tunnettu Mikko ”Silli” Siltanen ottaa Räjäyttäjien kolmannella albumilla isoa roolia yhtyeen äänenä. Letkeästi svengaava Rock on ikuinen käynnistää albumin veikeästi, hymyn huulille nostaen eikä turpaan vetäen. Kappaleessa yhdistyy kiireetön svengi ja hallitun hillitty säröaskellus, jotka riittävä määrä potkua pitää verevinä.
Vaikka avausraidan svengi ei ole varsinaisesti vaarallinen, kertoo tällainen sliipatumpi harkitsevaisuus ja äijämäisen raukea ei-ole-kiire-mihinkään-meininki Räjäyttäjien kypsyneen juuri oikealla tavalla. Ja onhan levyllä vastapainona myös ihan riittävästi perseellepotkintaa.
Omena vai ihminen vetää tallan lähemmäs pohjaa ja särölaukkaa mureasti. Silti kepeä rock-svengi on se mikä nostaa peukun. Kappaleen melodiakulku on aika yksinkertainen mutta sitä hyödynnetään maukkaasti ja maustetaan osuvasti. ”Kolahtaa niin kuin heroiini”, biisissä lauletaan ja hiukan vastaavaa mukaansa nappaavaa koukkua on myös kappaleessa itsessään.
Räjäyttäjät perustettiin Jyväskylässä vuonna 2011. Kuva: Antti Sepponen
Alex Reedin englanniksi laulamat rokkirallit levittävät albumin ilmaisua aika lailla erilaisiin suuntiin. Undo Redossa haisee yhtyeen alkuvuosien remeltävä punk, hauskan sekoilevasta rakenteestaan huolimatta kuitenkin pop-koukukkaalla otteella. No Words on hiukan erilainen nyrjähtänyt hörhöily, johon Reedin aksentti tuo vahvan brittileiman.
Ote pettää murisee ja svengaa räkäisesti kuola poskessa kahkoten, mutta pitää samalla kiinni ajattomasta kaaresta ja vaivihkaisesta psykedeliasta. Se mainittu alkuvoima on tässä raaempana esillä, mutta silti kaarretaan korkealle nousevaan popmelodiaan: ”Etkö nää miten ote pettää?”
Ansaitusti ennakkosinglenä patsastellut Samassa veneessä on hitikäs jumittelu. Sillin persoonallisesti kuulas laulu kaartaa rennosti, piilevän pahaenteinen mutta raukea melodia nappaa mukaansa ja taustamurinat pitävät touhussa mukana rockin räjähtävyyttä. Niin kuin Räjäyttäjiltä sopii odottaa.
Samaan kerhoon kuuluu jo nimellään rockin psykedelian kulta-aikoihin viittaava Uusi vesimiehen aika. Samat elementit tasapainoileva: raukea kuulaus, rock-säröinen murina ja kepeän koukuttavat melodiat. Hipit nousevat haudoistaan ja piiput ladataan, mutta vasta vuonna 2067.
Tuhansien järvien kimmeltävä maa on punk-asenteinen psykedeelinen kaahailu, jossa Räjäyttäjät pistää hien lentämään ja ottaa kantaa suomalaiseen yhteiskuntaan. Levyn kauneinta ja suoraviivaisinta rock-melodista koukkua tarjoilee Uusi laulu, jossa ei huuruilla vaan svengataan. Vaivihkaiset stemmalaulut kuorruttavat kokonaisuutta hauskasti. Vaikka sähkökitara vaeltaa ja vonkuu, pysyy tie suhteellisen suorana ja helposti kuljettavana.
Raukea päätösraita Ryyppyliivi rauhoittelee illan viimeisenä hitaana. Haikea ja kiireettömän savuinen kappale päättää yhden luvun kirjasta ja pesee kädet. Hämyisessä baarissa on hyvä muistella mennyttä aikaa olut kourassa. Sillin laulu on tässä johtotähti, jota soitto taustoittaa. Ei muuta kuin ovi kiinni, Ryyppyliivi niskaan ja radalle!
Räjäyttäjät tarjoilee annoksen vuoden verevintä kotimaista rockia kalenterin jo kääntyessä kohti uutta sivua. Vaikka albumilla poukkoillaan musiikillisesti moneen suuntaan eikä jokainen polku vie ihan yhtä lailla mennessään, on trio säveltänyt uutukaiselleen monta tähän mennessä parasta kappalettaan.
Ilkka Valpasvuo
