Kuva: Andy G. Lohner
LEVYT | Tamperelaisen Voikukat-yhtyeen debyytti lupaa hyvää, vaikkei vielä lunasta ihan kaikkea.
”Haettu rupisuus ja vereslihaisuus toimii hyvin, kun sen vastapainona on hyvin rullaava ja riittävän jämäkkä soittokokemus.”
Sister Flon rytmiryhmän Mikko Salosen ja Antti Kaistisen sekä Ville-Heikki Raatikaisen muodostaman The Black Ducks of Despair -yhtyeen raunioille syntynyt Voikukat rakentaa suomenkieliselle ilmaisulle ja luottaa rupiseen sekoitukseen 1990-lukuista indierockia The Lemonheadsin ja Weezerin jalanjäljillä, brittipop-sävyillä sitä maustaen. Särisevä huojuvuus ei menoa haittaa, kun Raatikaisen käsialaa olevissa kappaleissa on hyvää imua ja melodioissa tarttuvuutta.
Rauniola (Alakulttuuritalo, 2023) käynnistyy terhakkaasti. Markat tiukassa viittaa jo valitsemallaan valuutalla tekijöiden nuoruusvuosiin. Akustispainotteinen näppäilevä tunnelmointi syöksyy mukavan pahaenteisesti sähköisempään tulevaisuuteen, josta vauraus edelleen uupuu ja turhanpäiväiset vaateet saavat hamuamaan lisää juotavaa. Haettu rupisuus ja vereslihaisuus toimii hyvin, kun sen vastapainona on hyvin rullaava ja riittävän jämäkkä soittokokemus.
Vasen on oikea alleviivaa poliittista näkökulmaa siitä, ettei kukaan halua olla oikeasti oikealla vaan vasemmalla, jossa ollaan heikomman puolella. Soiton mukavan pelkistetty ja hallitun huojuva ilme sopii hyvin Raatikaisen äänen julistavasti pohdiskelevaan lauluun. Se tärkein eli korvia hörisyttävä tarttuvuus paistaa sinkuiksikin valituista johtotähdistä. Mutta miten matka jatkuu, vastaako loppulevy yhtä lailla huutoon?
Vasemmistolaista teemaa jatkava Balladi ahneudesta aloittaa kuin alkuaikojen Oasis, mutta lupaamastaan balladimaisuudesta huolimatta laahaa raskassäröisesti. Viipyilevä toteutus on hauska, koska notkeuttakin piisaa, eikä biisin laahaavuus ole ummehtunutta vaan mukavan viriiliä. Sovitus hengittää.
Henkeä ahdistavasta taudinkuvasta reippaaseen meuhkaan karkaava Astma nostaa peukun pirteydellään aiemman pohdiskelun viipyilevyyden vastapainona. Rupiset grungekitarasoundit ja vireellä leikittely luovat raskautta, mutta Voikukat osaa nimensä mukaisesti olla samaan aikaan myös kepeä ja kiva musiikissaan.
Puheet Eppu Normaalin ja Nirvanan yhdistämisestä saavat eniten pohjaa Aino-kappaleen Eppujen alkuajoista muistuttavalla aloituksella ja nirvanamaisen tuhnuisesti meuhkaavaan paahtoon huipentuvalla kliimaksillaan. Kepeän punkahtavan suomirockin ja grungepuhinan yhdistävän biisin ”Tällainen mikä lie vaan” -kertosäe on debyytin mieleenpainuvimpia sanallisia koukkuja. Tulevien keikkojen varsinaisen setin viimeinen herutus?
Reippaan positiivinen särörenkutus Matkalla taas on nimensä mukaisesti reissubiisi liha tiskissä, arskat naamalla ja suvituuli sivupeilissä. Vaikka maailma on pilalla, saako asioille silti vielä nauraa?
Muhkeammin muriseva Toukokuu kaipaa kevääseen pienesti pyörivällä mutta jykevästi rutisevalla kuviolla. Turhia ongelmia -kappale kaahaa punkisti, mutta bändin tyylille uskollisen toteavasti. Säröpauhaava kitarakuvio pahaenteilee ysärigrungen opeilla.
Kepeämpi, akustisempi ja aurinkoisempi Hautuumaa näyttää kauniilta päiväsaikaan, vaikka onkin aika mennä. Sen perään akustisesta hempeilystä jykevään turpiin vetoon yltyvä Maailmanloppu yhdistelee levyn kappaleista ehkä vähiten sulavasti kepeämpää ja päällekäyvempää puolta.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Animaatiossa kaikki on mahdollista – Nick Cave menee kouluun 1970-luvun alun Tukholman lähiössä
ELOKUVA | Eurooppalaisen pitkän animaatioelokuvan uudet hankkeet olivat esillä Cartoon Moviessa Bordeaux’ssa.
Kylmä väre selkäpiissä – arviossa Elina Loisan ja Sinikka Vuolan Hämäräeliöitä
KIRJAT | Sinuttelumuotoiset tekstit tempaisevat imuunsa ja pitävät otteessaan vielä kauan kirjan kansien painuttua kiinni.
Parasta juuri nyt (8.4.2026): Outlander, Vahtikoirat, Jussi, Chuckin ihmeellinen elämä, Conclave
Marita Nyrhisen kevät on tullut keikkuen ja aivan huomaamatta elokuvia ja tv-sarjoja katsoessa
Hirviö, viettelijä vai ikuinen rakastaja? Bram Stokerin Draculan monet kasvot
ESSEE | Bram Stokerin Dracula toimii edelleen inspiroivana lähtökohtana, mutta nykypäivän elokuvaversiot käsittelevät vampyyreja monipuolisemmin henkilökohtaisista näkökulmista.





