Pink Chameleons garagen ja psykedelian ristivedossa – arvioissa esikoisalbumi Peace & Love

Kuva: Julia Brungs

Tylyä lanausta eli murisevaa garagerockia psykedeelisillä sipaisuilla soittava kotimainen trio Pink Chameleons on julkaissut debyyttilevynsä. Black Lizard -yhtyeestä tutun laulajakitaristi ja kosketinsoittaja Paltsa-Kai Salaman, basisti Antti Saulin ja lyömäsoittimet hoitavan Kimmo Godtfredsenin muodostama kolmikko nauhoitti kymmenen kappaleen Peace & Love -albuminsa (Soliti, 2021) Helsingin Roihupellossa Teemu Hietaniemen huomassa viime syystalven aikana.

Mainittujen instrumenttien ohella kappaleissa soi tarvittaessa myös saksofoni ja taustalaulajiakin kuullaan. Vaikka touhu on pääsääntöisesti suoraviivaista, murisevaa ja äkäistä, on bändillä myös leijailevampi ja vaaniskelevampi psykedeelinen puolensa. Kantriakin irtoaa.

Pink Chameleons haastaa itseään kurottelemalla moniin suuntiin, kun samalla pyrkii pitämään kiinni omasta ilmeestään. Tämä aiheuttaa ainakin vielä tässä vaiheessa hiukan sekavuutta, koska bändin ilme ei ole vielä aivan jalostunut. Pieni demomaisuus ja repaleisuus johtuu toki osittain tyrnistä garagerock-huuruisuudesta ja valitusta tavasta poukkoilla eri suuntiin. Silti paketissa on vielä hiomisen ja tiivistämisen varaa ja biisikynässä teroitettavaa. Parhaimmillaan Peace & Love on maukas, paikoin se junnaa liikaa paikoillaan.

* *

Death By Bliss aloittaa tymäkästi. Kitarariffi askeltaa jämäkässä haarassa, rytmi vaaniskelee muristen ja laulun synkkä pohdiskelu jää haettuun toteavuuteen. Paketissa on psykedeelistä alavirettä, joka on leimallinen juttu koko albumillakin.

Reippaammin hölkkäävä Dead End Life tarjoilee albumin selkeimmän kertosäkeen, jota kohti huohotetaan äkäisesti mutta viipyillen. Basso pomputtelee kivasti.

Run And Hide on jälleen vaaniskelevammin ja askeleittain rakennettu. Tahti marssii junnaavasti, säe saa peräänsä hillitysti annosteltuja kitaramaalauksia. Hypnoottisuudesta ja junnauksesta pidetään kiinni. Laulun pohdiskelevuus tekee kokonaisuudesta vähemmän pahaenteisen, mikä toimii hyvin savuisen mysteerin tunteen kanssa.

Spacedog vetäytyy avaruusmaisesti taustalle kaartelemaan, alemmas pinnan alle pyörteilemään. Huuruiseen psykedeliaan ei oikein tahdo sopia kappaleen askeleittain kasvava loppukiihdyttely.

Lyhyen ytimekäs Hot Dog on kepeämpänä poppina ja suoraviivaisena laukkana levyn selkeästi tarttuvimpia kappaleita. Huurun ja murisevien piirteiden yhdistäminen menevään popkaavaan ei kadota yhtyeen tummaa pohjavirettä.

Horsewalk on hiukan irrallinen välisoitto, loppua kohden kiihdyttelevä kantri-instrumentaali tummasyisempien junnauksien keskellä. Pitäisikö tällaiset hupailut jatkossa jättää väliin?

Tummasti käynnistyvä Pink Crush vie synkästi junnaavan psykedelian seuraavalle tasolle. Kuiskaillen humiseva laulu, niskaa liikuttava jurnutus ja komeasti pohjasta nousevat hallitut purkaukset muodostavat takaraivoon iskostuvan kaavan, jollaista toivoisi jatkossakin kuulevansa. Jussi Hurskaisen samaan aikaan unelias ja pienesti piinaava saksofoni tuo loppuun toimivaa ekstraa.

Dog on suoraviivaisen punkkia meuhkaa, johon säkeiden vaaniva pohdiskelu ja niistä kertoon nostava ilkeä kitarariffi tuovat mukavasti väriä. Slow Me on jälleen psykedeelisempi rakennelma ulvovine saksofoneineen ja efektin kautta värisevine lauluineen. Kitara jurnuttaa, rytmi pidättelee ja savuinen junnaus laukkaa pohjavireenä. Kantrimausteisesti hilipatihippaava päätösraita Rainy Days pitää onneksi kiinni surinasta ja junnauksesta, eikä käänny pelkäksi hassutteluksi.

Peace & Love on mielenkiintoinen ja paljon lupauksia antava debyytti, joka ei vielä ihan alusta loppuun vuole kultaa. Plussan puolelle päätyviä kappaleita on kuitenkin reilu enemmistö. Bändin rosoinen pohjakaava on tutustumisen arvoinen ja jatkossa sen päälle on hyvä rakentaa.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua