Kuva: Jesse Keinonen
LEVYT | Länsirannikon junnaajien eeppiset maalailut havahduttavat tripiltä vain hetkittäin. Kaava on onneksi riittävän ilmava ja monisäikeinen.
”The Boat halkoo aaltoja horjumatta, loputtomasti ja korkeintaan hämärävalaistuksessa.”
Pelagosin synkkenevien iltojen soundtrack etenee kakkosvaiheeseen. Teemu Elon, Petri Hagnerin, Janne Peltomäen ja Mika Tammisen visio raskassoutuisesta mutta ilmavasta psykedeliahypnoosista, jossa kaikuvat joskus jopa samaan aikaan trance, kenkiintuijottelu, rock ja kraut, ottaa ison laivan alleen ja halkoo aaltoja horjumatta, loputtomasti ja korkeintaan hämärävalaistuksessa.
The Boat -albumin (Svart, 2021) kahdentoista kappaleen keskipituus huitelee jossain reilussa viidessä minuutissa, päätösraita An Ocean to Disappear junnaa melkein kymmeneen. Aikamoinen annos siis.
Onneksi Pelagos osaa ottaa myös keveämmin ja kiiruhtaa riittävän hitaasti, ettei touhu tukahdu pelkäksi junttaukseksi. Bändi tekee keskittymistä vaativaa musiikkia, joka pätevästä visiostaan ja osaavasta toteutuksestaan huolimatta saattaa jumahtaa helposti taustatapetiksi, jos nyansseja ja mieleenpainuvia hetkiä ei onnistuta luomaan ja korostamaan.
Miten näiden vaatimusten ristiaallokossa seilaa The Boat? Vähintään kelvollisesti.
Albumin avaava A Song for the Rain on alle kolmiminuuttisena jopa epäortodoksisen lyhyt, vaikka siihenkin mahtuu radiosoittomitan verran säröjyrää, utuista laululausuntaa, usvaisia maisemia, kaikua ja eteerisyyttä. Pelinavaus on koko albumin päällekäyvin ja rauhattomin luku, eikä siinä mielessä anna totuudellista kokonaiskuvaa levystä.
Levyn parhaisiin, tasapainoisimpiin ja mieleenpainuvimpiin teoksiin nousee kakkosraita An Invitation. Hypnojunnaava rytmi, usvaisesti messuava laulu stemmavahvikkeineen ja huohottavan uhkaileva tunnelma kuulaine kitaravingutteluineen muodostavat ytimekkään paketin, jossa on mieleenpainuvaa hokemaa.
Syntetisaattorihuminalla ja vocoderilla ujeltava Zest jatkaa mainiosti viipyilevällä isolla maalauksellaan. Raukeasti lausuttu ”fire, fire, you set me on fire” on levyn paras kertosäe. Kitaroissa on mukavasti pyörrettä maustamaan uneliasta askellusta. Tree in a Dreamin eloisasti sykkivä eteerinen instrumentaalivaellus viehättää myös.
A Fade Out Vesselin unenomainen kuorolaulanta kasvaa loppua kohden. Avaraa kraut-taivasta maalaava Grey-by-the-sea tarjoilee jälleen mieleenpainuvaa kertosäepotentiaalia ja on haikeudessaan kaunis. Laukasta ei silti luovuta.
Machine City murisee, pihisee ja särisee nimensä mukaisen koneisesti, mutta pohjan päälle laulumaalaillaan tutun eteerisesti. Viipyillen ja kerroksittain kasvava äänimaisema pitää hienosti kiinni vaivihkaisuudesta ja raukeasta kiireettömyyden tunteesta, vaikka syke on tasaisen tappava ja viimeisessä minuutissa on jo säröjunnaavaa kipakkuuttakin. Kappaleessa tiivistyvät Pelagosin vision parhaat puolet.
Toxic Light ei ole nimestään huolimatta kovinkaan myrkyllinen ja pitää pidemmälle päästessäänkin hienosti kiinni dreampopahtavasta hattarasta, jossa stemmat soivat komeasti. Moon Confessionin helinä ja pulputus järeästikin jyräävän dieselin mausteena viehättävät, vaikka biisi ei korkealle kohoavasta kaarestaan huolimatta heristä ihan loppuun asti.
Heti alusta kitaroilla laukkaava, etäisen tumma ja raukean viipyilevä Swan Egg synnyttää maailmaa mukavan viriileillä lyömillä. Kerroksia ”Joutsenen munassakin” tuntuu olevan toinen toisensa päällä.
Levyn loppua kohden etappien pituutta venytetään. Lähes 7-minuuttinen Atlanta on vinosti svengaava jylhä hikimaja ja humiseva päätöstrippi An Ocean to Disappear miltei kymmenen minuutin maalailu kiireetöntä yötaivasta. Matkan aikana parhaiden sävellysten koukukas ytimekkyys alkaa kadota usvaisiin pilviin.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sweatmasterin hikilinko pyörii jälleen ihan tosissaan – arviossa More!
LEVYT | Turkulaisen garagerock-kolmikon pitkä tauko ei ole tehnyt Sweatmasterin musiikista nostalgista pakkopullaa. More! sykkii ja jyrää komeasti.
Kun maailma on outo, Liisa Akimof tekee siitä musiikkia – arviossa Miten asiat oikeesti on?
LEVYT | Liisa Akimof iskee kiinni nykyhetkeen tarkasti, ilkikurisesti ja täysin omalla äänellään.
Avomielisiä ja aitoja tarinoita elämästä ja pohjalaisuudesta – arviossa Juha Lagströmin Punainen pohjalainen
LEVYT | Juha Lagströmin albumi on tekijänsä mukaan raakaa iskelmää. Muusikko tunnetaan parhaiten Elonkerjuu-yhtyeen entisenä laulusolistina.
Ylva Harun vaivattomasti hymyävä ja pienesti kaunis levykokonaisuus – arviossa Kuiskaa mulle
LEVYT | Folkrockin, popin ja americanan maisemissa liikkuva Kuiskaa mulle luottaa livesoittoon ja sen luomaan pienieleiseen lämpöön.