Pekko Käpin ja K:H:H:L-yhtyeen neljäs albumi Aamunkoi esittelee monta yhtyeen parasta kappaletta

Vapaavuori, Käppi, Laine & Auvinen. Kuva: Tero Ahonen

”Kuudentoista kappaleen joutuisakuunteluinen massiivi”, tiivistetään Pekko Käppi & K:H:H:L:n neljättä albumia Aamunkoita (Svart, 2021) yhtyeen kotisivuilla. Totta tosiaan on, että vaikka levy pituutensa ja biisimääränsä puolesta kattaa tupla-albumin mitat, ei se silti käy tylsäksi tai yksioikoiseksi.

Etnomusikologi ja jouhikkotaiteilija Pekko Käppi on K:H:H:L:n (Kuolleiden Hevosten Hillittömät Luut) kanssa onnistunut vuoden 2015 bändidebyytistä Sanguis Meus, Mama! lähtien yhdistelemään kansanmusiikkielementit, bluesjuurevuuden ja psykedelian pop- ja rock-elementteihin oivallisella tavalla ja ennen kaikkea tiivistänyt kaavasta helposti lähestyttäviä kappaleita. Vaikka etenkin livemuodossa K:H:H:L:n keikat voivat yltyä melkoiseen hypnoosiin, osaa yhtye koukuttaa kuulijat messuihinsa tarvittavalla kepeydellä, hengittävyydellä ja herkkyydellä. Nämä kehut pätevät myös Aamunkoihin.

Tunnistettavimmat elementit kokonaisuudessa ovat yhä ja edelleen Käpin laulu ja jouhikkosoundi, mutta Käpin ja kitaristi Tommi Laineen säveltämissä kappaleissa on paljon muutakin. ”Lempeän dystooppinen musiikillinen novellikokoelma”, kuvailee Käppi levyä saatekirjeessä, eli aika laidasta laitaan mennään tunnelmien osalta, mutta keskimäärin enemmän silitellen kuin raivoten.

Nuutti Vapaavuoren basso ja Jani Auvisen lyömät täydentävät sulavan yhtyeen, jonka sanoitukset on tehnyt jälleen Toni Tapaninen. Tuotanto-, miksaus- ja äänitysvastuun on kantanut kokenut Jussi Jaakonaho.

Vaikka vaihtelua on tyylien puolesta lausunnasta haaveiluun ja psykedeliasta rokkaukseen, ja biisien pituudetkin ulottuvat puolestatoista minuutista lähes kahdeksaan, on levyllä yhtenäinen ilme ja punainen lanka. Sen muodostaa yhtyeen soundi, josta ei enää nykypäivänä pysty erehtymään. Se ennen muuta pitää paketin innostavana kuuntelukokemuksena eikä hajanaisena sinkoiluna.

Bändin omaleimaisesti huojuva soundimaailma ja harkitusti annostellut mausteet orgaanisista näpsyttelyistä rullaavaan huohotukseen ovat vuosi vuodelta kypsempiä ja tasapainoisempia. Käpin laulu on edelleen nuorekkaan raikasta, mutta myös aiempaa itsevarmempaa. Hän malttaa monessa paikassa jättää turhan pyristelyn ja puristamisen pois rentouden tieltä.

Raukean pelkistetty Pahat ei tarvitse puutarhaa käynnistää albumin kauniisti läpsytellen. Parin minuutin kestoinen luenta ehtii kepeydestään huolimatta kasvaa komeasti ja laskeutua sen jälkeen alas. Puolta pidempi Paholaisen kätyri edustaa yhtyeen tymäkämmin rockjunnaavaa puolta, jossa vaaniskeleva pahaenteisyys kohtaa toimivasti niskaa liikuttavan poljennon, mutta myös folkakustista vastapainoa löytyy. Sovitukset ovat jo tässä vaiheessa bändin elinkaarta kasvaneet K:H:H:L:n kohdalla vahvuudeksi, johon luottaa.

Vielä edellistä puolta minuuttia pidempi Valaita on hieno teos, tasapainoisesti kaikessa rauhassa näppäillen pohdiskeleva ja sieltä kauniisti pienesti kurkotteleva. Samaan aikaan biisi etenee rauhallisuudestaan huolimatta sulavasti rullaten. Laulun kaunis rauhan tunne kohtaa sävellyksen ja tarinan juoksutuksen oivallisesti. Käpin ja yhtyeen pohdiskelevamman puolen parhaita kappaleita!

Loppusäkeissään Laura Moision stemmalaulun tähdittämä Kirsikankukkia jatkaa saman haikean raukeuden äärellä vieläkin riisutummin, kuin kiireettömän haikea kesäpäivä. Mykkä lintu ei ihan saavuta samaa mieleenpainuvuutta, mutta kun näiden kahden hissuttelun perään pärähtää käyntiin kokonaisuuden ehkäpä paras rokkibiisi Minotaurus, niin edellisten luoma tunnelmallinen vastapaino lisää entisestään biisien imua. Nyt bändi antaa mennä, murisee ja kaahaa, kaasu pohjassa mutta riittävästi hengittäen. Ota sarvista kiinni!

Pienesti jouhikon johdolla vaaniva Luopioiden laiva junnailee säkeissään ehkä hiukan liikaa samoilla tahdeilla, vaikka välillä nouseekin huojumaan. Onneksi pahaenteisemmin psykedeelinen väliosa nostaa purjeet hiukan jykevämpiin aaltoihin. Mutistu osio vaikuttaa kikkailulta.

Kenelle-kappaleesta on kaksi osaa. Tässä kohtaa soiva vaivihkaa kasvava hiippailu pitää sisällään peukun ylös nostavaa instrumentaalisävelkulkua. Neljän välissä olevan kappaleen jälkeen soiva Kenelle 2 ei tallaa ihan samaa uraa, mutta aika lailla samoilla kaavoilla kuitenkin. Jouhikko soi haikeasti ja lyömäpurskautuksia annostellaan pienillä aalloilla, tunnelmaan sopivasti. Kauniita nämä ovat, mutta hiukan välisoittomaisiksi jäävät.

Pelätti huohottaa heleän kohtalokkaasti, piilotellen esiin pyrkiviä isompia kaaria pinnan alla. Odotettu nostatus on kuitenkin mukavan positiivinen eikä sorru mahtipontisuuteen tai jylhyyteen, vaikka sellaisellekin olisi pohjat rakennettuna. Kepeydestä kiinni pitäminen toimii.

Lyhyt puolentoista minuutin Herätetty suolistomurinoiden päälle ammennettuine runonlausuntoineen jää kuriositeetiksi, mutta onneksi Korvennunko jo kohta nappaa mukaansa. Kappale ulottuu kepeästä näppäilystä heleään rullaukseen ja hipsuttelevaan kaareen tummine mausteineen. Sitten taas Miksi teit sen? sortuu huminasärökollaasiin efektisellä lausunnalla. Albumi voisi olla lähellä täyttä kymppiä pienellä karsimisella.

Jälkimmäisen Kenelle-raidan jälkeen Ovi svengaa hauskasti pöristen ja hillitysti venkoillen. Sadetta pidellään kuitenkin vain reilun puolitoista minuuttia, minkä jälkeen Huntu rullaa heleän melankolisella popilla yhden levyn helpoimmista hiteistä. Mollivireen vastapainona iloisesti svengaava pelimannisoitanto tasapainottaa kokonaisilmettä ja lopputulema nappaa kainaloonsa jammaamaan.

Kahdeksanminuuttinen Aamunkoi on enemmän kuin sopiva päätös levylle. Hillitystä pohdinnasta junnaavaan säröpsykedeliaan, isompiin kaariin, heleään kuorokertoon ja hurmaavasti rullaavaan folkpoppiin ulottuva matka esittelee samalla albumin keskeisimmät sävyt, minkä takia sen nostaminen koko levyn otsikoksi on osuva valinta. Samalla se antaa koko paketille toimivan loppukliimaksin.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua