Pekka Nisu tarkastelee juuriaan – arviossa kotiseuturakas Lauhanmaa

Kuvat: Tero Ahonen / Suomen Musiikki

Pimeys-yhtyeessä nimeä luoneen Pekka Nisun soolodebyytti Papillon (Is This Art, 2021) oli virkeän energinen ja rikkaasti sovitettu kokonaisuus sielukasta suomenkielistä poprockia sisältävä. Lauhanmaa-albumillaan (Suomen Musiikki, 2024) Nisu on yhtyeineen siirtynyt melankolisemmin pohdiskelevaan ja kantristi avarampaan suuntaan.

Huittisten Lauhan kylään sijoittuvien maalaisjuuriensa ääreltä pääkaupungistunut Nisu käsittelee maaseudun ja kaupungin eriytymistä ja sen synnyttämiä katkeriakin tunteita nostalgisten tarinoiden kautta ja pohtii samalla miten autioituvan maaseudun elinvoimaisuus voitaisiin mahdollistaa.

Veli-Matti Järvenpään ja Jiri Kurosen haitareilla sekä Tero Hyväluoman viululla rikastettu avara sydänmaarock soi toisaalta Nisulle ominaisella leppoisuudella, mutta kotiseuturakkaalla Lauhanmaalla kuullaan myös synkempiä tunnelmia. Vanhat ajat eivät palaa, maatilalle on vaikea löytää jatkajaa ja yleisesti ottaen jotain tarttis tehdä. Kaiken keskeltä paistaa silti pettämätön popkaiho.

Jotain täs on pakko tehdä aloittaa kohtalokkaasti maalaisen kasvutarinan parissa, jossa lapsesta maatilan isännäksi kasvanut pohtii aikuisena elinkeinon mahdottomaksi käyvää realismia. Uhkaavasti päällekäyvä ilme on myös soitossa, jossa haetun tyly laahaavuus korostaa tarinan epätoivoa. Vaikka kauneutta ja valonpilkahduksiakin löytyy, on maisema vereslihainen.

Enemmän Pekka Nisu on kuitenkin tutusti heleän positiivinen. Aknestikin Suomirokkia-hitin nostalgiaan rinnastuva, kirkkaasti kaartava Kova sade luottaa kumisaappaisiin märällä kelillä. Maalaisjuuristaan voi olla ylpeä ja niistä saadut opit kantavat myös kaupunkilaiselämässä. Vaikka Pyöritään ammentaa mausteita kantrifolkista, on sen sielussa ja soiton energisessä svengissä samanlainen popmelodinen, yhtä lailla urbaanissakin viikonlopunvietossa liekehtivä nuoruuden usko ja kaikkivoipaisuus.

Nyt kun oon jo menettänyt sut on otsikostaan huolimatta avaran positiivinen muistellessaan menetettyä rakkauttaan. Sielu lepää rauhassa, kun ei enää tarvitse pelätä rakkauden kuolemaa. Stemmakuoro, huuliharppu ja kapakkipianon pimputtelu maustavat toimivasti mukavan positiivista folkpoppia. Akustisesti verannalla näppäilevä Askeleet on tyytyväinen elettyyn ja tehtyyn, vaikka tulevat valinnat pelottavatkin. Raukeasti steel-maalaileva pohdiskelu saattaa seistä hetkittäin hiukan liikaakin paikoillaan, mutta albumin reippaampi puoli toisaalta myös kaipaa rauhallisempia tuokioita.

Metsästäjä-keräilijä-elämästä maanviljelyyn muokkautuva heimo saa historiallisen katsauksensa heleän progesti väräjävässä mutta silti hiukan yksiuraisessa Huittisten hirvenpäässä. Ärsyttävyyteen asti päähahmoaan jankkaava Jouni on jälleen pirteää ja tarttuvaa Nisu-poppia nuoruuden legendahahmosta.

Heleänhaikea Se aika ei palaa suree kauniisti historianlehtiin menetettyä lapsuusmaisemaa. Lukion kauneinta opettajaa ja hänen surullista tarinaansa muisteleva Haaveissani Eloise on albumin tasapainoisimpia nuoruusvuosien muisteloita. Pelkistetty ilme raukeasti puksuttavine sykkeineen toimii hienosti.

Ruuhkaa radalla palauttaa levyn kitarasäröisempään haara-asentoon, mutta tutun valoisalla ilmeellä. Kyynärpää ulos ikkunasta ja kohti tanssilavaa kauniissa kesäillassa! Leveällä haitarilla maalaistilan loppua pohdiskeleva Jatkaja karsii turhat rimpsut Nisun komeasti julistamien hyvästijättöjen sivuilta ja kasvattaa sen alle mainiosti kurottavan korkean patsaan. Kun kerran lähdetään, niin lähdetään sitten komeasti!

Vaikka aihepiiri on nostalginen, haikea ja paikoin pilkahtelee epätoivokin, on Lauhanmaan nostalgia silti enemmän valoisaa ja innostavaa kuin surullista. Musiikillisesti Nisu miehistöineen on enemmän kotonaan valoisemmissa hetkissä, joissa tuttu melodinen koukku hivelee korvaa. Ihan Vapaan maan tai Soihdun tarttuvaa riehakkuutta Nisu ei silti tällä kertaa tarjoa.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua