LEVYT | Jotkut levyt iskevät päälle tarttuvilla hittibiiseillä, toiset viekoittelevammin lähestyen. Kalifornialaisen Taylor Vickin Wayfinder kuuluu jälkimmäiseen ryhmään.
”Wayfinder on oiva albumi. Se ei ole vuoden jännittävimpiä uutuuksia, mutta kyllä tästä luotettavan ystävän saa, kun pysähtyy kuuntelemaan.”
Aloituskappaleen I Get High lopusta esimerkiksi löytyy ihastuttava ja yllättävä särökitaraosuus, joka valitettavasti jää tähän kertakokeiluun. Itse kuulisin mieluusti Taylor Vickin laulua vaikkapa My Bloody Valentine -tyylisen särökitarasoundin päällä – se oli ensimmäinen mielleyhtymä, joka minulle Vickin monikerroksisesta laulusta tulee. Mutta toimii tämä näinkin: akustinen kitara on Vickin perustyökalu, jonka seurana kappaleissa on onneksi jonkun verran vaihtelua, kuten jouset The Floor -kappaleessa.
”I wanna let it go (Did you see what day it is?)
Could I let it go? (Guess today’s not the day, is it?)”
Vickin teksteissä pyörii teemoina elämän vastoinkäymisiä, sydänsuruja, menetyksiä (”You’d say, ’Do you even try to remember the good times?’ / And I’d say, ’Only every night.’”). Not Today -kappaleen surumielisyys on varmasti tuttua monille isoja menetyksiä elämässään kokeneille.
Levyn ykkössingle That’s Life Honey on Vickin yritys kirjoittaa tragikomediaa, suhtautua kepeästi siihen, kun elämä menee penkin alle, kun ratkaisuihin tarvittaisiin rahaa, jota ei ole. Vickin teksteissä välkkyy kepeää ironiantajua.
”Swеar I wanted to
Practiced when I was alonеI found an excuse
I hate talking on the phone”
Wayfinder on oiva albumi. Se ei ole vuoden jännittävimpiä uutuuksia, mutta kyllä tästä luotettavan ystävän saa, kun pysähtyy kuuntelemaan. Kokonaisuus on varsin tasainen hyvässä ja pahassa, kummempia hutejakaan ei mukaan ole mahtunut. Lopulta levyltä nousee useampikin miellyttävä kappale, joihin palaa mielellään myöhemmin.
Usein alakuloisista aiheistaan huolimatta Wayfinder on miellyttävä, hyväntuulinen albumi. Sellaiselle on aina paikkansa.
Mikko Saari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Nyrkkitappelun jännämies on taantunut taukoamatta kippisteleväksi rentuksi – arviossa Nyrkkitappelu. Nyt!
LEVYT | Nyrkkitappelun iskevät kertosäkeet ovat melodisesti entistä terävämpiä, mutta ylimalkaiset tarinat vauhdilla elämisestä puuduttavat.
Yhteisellä äänimatkalla muusikot ja musiikin rajapinnat kohtaavat – arviossa Jussi Lampela Ensemblen Common Ground
LEVYT | Jussi Lampela on saanut uuden albuminsa pääsolisteiksi kaksi suosikkimuusikkoaan: trumpetisti Jukka Eskolan ja rumpali Teppo Mäkysen.
Tiisu on vapautuneimmillaan ja raikkaimmillaan sitten debyyttilevynsä – arviossa Kuuluisat viimeiset sanat
LEVYT | Tiisu on kuudentoista kappaleen uutuudellaan entistä överimpi ja yhteiskunnallisempi.
Kissa pistää kaasun pohjaan ja särön ruvelle – arviossa I Hate Music
LEVYT | Kissa-yhtyeen kolmas albumi on soundeiltaan linjakas mutta laadultaan epätasainen kokonaisuus.