Kuva: Mikko Malmivaara

Pambikallion mainion debyyttialbumin (2022) kohdalla käytettiin muun muassa ilmauksia uneliaan raukea tai hypnoottisen leijaileva dreampop tai psykedeelinen indiepop. Kakkoslevy Parc De Pambin (Helmi levyt, 2023) kohdalla dreampop ja psykedelia ovat yhtä lailla löydettävissä, mutta soinnillinen ilme on entistä dramaattisempi ja hiotumpi. Polveilevasta ja leijailevasta musiikista on tullut väkevämpää ja viimeistellympää, mutta onko debyytillä hurmannut omalaatuinen biisikynä jatkanut yhtä lailla terävöitymistään?

Pauliina Koivusaaren ja Lauri Kallion duosta on livemuodossa kasvanut Teemu Mustosen lyömillä, Io Pettersonin bassolla ja Teemu Vänskän koskettimilla hurmaavan hypnoottinen keikkakone. Uudella levyllä kuullaan heidän lisäkseen Tatu Rönkköä lyömissä ja Jimi Tenoria huilussa. Kukkaniitty-kappaleessa soi myös Jaakko Kulon sello, minkä lisäksi albumilla kuullaan Joona Kilposen trumpettia, Matleena Koivusaaren urkuja ja taustalaulua sekä Heikki Tuhkasen pasuunaa ja tuubaa.

Pambikallion selkeä vahvuus on omannäköistensä maisemakuvien maalaaminen ja kepeästi rullaavan psykedelian äärellä keinuminen. Mutta jottei levyn kuunteleminen surahtaisi pelkkään meditaatioon, on kappaleissa syytä olla myös kiinnostavia käänteitä, koukkuja ja ehkä tanssijalkaankin vetoavia elementtejä. Debyytiltä näitä kaikkia löytyi, ja onneksi ainakin valtaosin näin on myös ”Pambipuiston” kohdalla.

* *

Horros aloittaa kakkoslevyn kiireettömästi leijaillen mutta myös progressiivisesti isoilla siveltimenvedoilla purskahdellen. Pauliina Koivusaaren kirkkaan pehmeä laululeijailu on ikään kuin ankkuri, joka pitää musikaalista laivaa sijoillaan pyörteilevässä aallokossa. Sinfonisesti melko massiivisiin korkeuksiin tavoittelevien maalailujen yhdistäminen keskellä lepäävään rauhan tunteeseen on hienoa kuunneltavaa, vaikkei Horros ole missään muodossa perinteisesti koukukas popkappale. Tiukoistakaan värisävyistä huolimatta kappale ei uhkaa eikä karkaa käsistä.

Enkeli keinahtelee selkeästi ytimekkäämmin ja popahtavammin silitellen. Reippaasti mutta pehmeästi sykkivä ja suoraviivaisesti rullaava sävellys on hallittuine huuruineen ihan sitä samaa Pambikallion heleää psykedeliaa kuin avausraitakin. Verikoirat eivät pure nilkasta vaan silittelevät yhtä lailla haikean kauniilla ja pumpulihuuruisella melodialla. Kappaleen pehmeän kuiskaavat stemmat toimivat hienosti. Draamankaari on hiukan yksiurainen, mutta heleys toimii hyvin hymyä nostattavassa hypnoosissa.

Kukkaniityllä riisutaan aluksi ylimääräiset releet ja pidemmälle päästessäkin askelletaan mukavan pelkistetysti. Sello soi, tahti on mietiskelevä ja melodia soi kauniin pehmeästi. ”Mihin loppuu metsän reuna?”

Samoilla silmillä herää reippaasti edellisen raukeudesta ja etenee Pambikallion mittapuulla jopa jykevän säröisästi. Vaikka albumin kannalta vaihtelu menevämpien ja raukeampien kappaleiden välillä on oikein toimiva ratkaisu, ei Samoilla silmillä silti yksittäisenä sävellyksenä löydä ihan sitä parasta reittiä, vaikka progepurskahtelu toimiikin.

Hillityn viipyillen kuiskaava Suolapatsas ei jähmety paikoilleen vaan yltyy komeaan hallittuun syöksyyn. Kipakka tahti, jatsahtavat lyömät ja kuulas psykedeliakaari lyövät hienosti kättä yhteen. Aikuiset-kappaleen veikeästi pulppuava soitannollinen suihkulähde ja tumman toteava laulukuulaus reippaasti virtaavassa soitossa miellyttävät vieläkin enemmän. Progepsykedelian hallitun polveilun ja pehmeän leijailevuuden yhdistelmä toimii Pambikallion kaavassa parhaimmillaan erinomaisesti.

Juuri kun yhtye oli pääsemässä oikein hyvään draiviin, alkaa kikkailu. Am I -kappaleen haahuilevan alkusoiton erottaminen Happy Pambista tuntuu turhalta leikkaukselta, jälkimmäinen taas ratsastaa hiukan turhankin teknisellä ja monotonisella sykkeellä ja jää melko etäiseksi. Pambikallion akustinen ilmavuus on omaan korvaan tärkeä osa kokonaisuuden viehätystä, silloinkin kun liikutaan säröisemmin. Vaikka Happy Pambistakin löytyy se silittelevämpi ja hengittävämpi puoli, jää kokonaiskuva turhan sekavaksi.

Parin minuutin Sydämenhaikeus silittelee uneliaan kauniisti lyhyen hetkisen, ja minuutin pituinen Kulkue jää jousiorkesterin välisoiton rooliin. Levyn päättävä Vesimusiikkia (Laguuni 1) on jälleen täysipainoinen paketti pehmeästi sykkivää, haikeasti silittävää ja puolijuoksua etenevää pambipsykedeliaa, jossa etäinen pohdiskelu kohtaa komeasti pinnan alla sykkivän kiivauden. Miltähän mahtaisi Pambikallio kuulostaa ihan täysimittaisen sinfoniaorkesterin kanssa?

Parc de Pambi on debyyttialbumia viimeistellympi, jylhempi ja kokeilevampi. Hitikkäämpi se ei kuitenkaan ole, vaikka yksittäisiä nostojakin löytyy. Pambikallio on joka tapauksessa musiikkinsa kanssa matkalla jatkuvasti mielenkiintoisempaan suuntaan ja uskon, että kaavasta vuollaan vielä tulevaisuudessakin klassikoita.

Ilkka Valpasvuo

* *

Äänestä meitä!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit äänestää meitä 2.11.2023 asti osoitteessa www.kulttuurigaala.fi/yleisoaanestys. 

Suomi juhlii kulttuurin tekijöitä ja -tekoja Kulttuurigaalassa, jonka Yle TV1 lähettää suorana lähetyksenä 24.11.2023.

#kulttuurigaala #kulttuuri 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua