No Shamen Sampsa Sarparanta vaihtaa nimikkoyhtyeellään punkin rosoiseen suomirockiin – arviossa Takaisin merkitykseen

Kuvat: Tero Teränen / Fullsteam

Salolainen punkyhtye No Shame (1996–2016) kutsui rouheaa kitaravetoista musiikkiaan ”lovepunkiksi”, vaikka siinä oli loppuaikoinaan myös tummempia sävyjä eikä vain iloista ja rosoista punkpaahtoa. Yhtyeen keulakuva oli sen laulaja-kitaristi ja lauluntekijä, kuvataiteilijanakin tunnettu Sampsa Sarparanta. No Shamen kantaaottava punk soi pääasiassa englanniksi, vaikka myös suomenkielinen sinkku Jonossa seuraava julkaistiin vuonna 2014.

Viisi vuotta No Shamen jälkeen Sarparanta palaa musiikin pariin. Miehen sukunimeä kantava yhtye esittää Takaisin merkitykseen -albumilla (Fullsteam, 2021) kappaleensa suomeksi ja vaikka soundissa kaikaa punkjuurista tuttu rosoisuus ja suoraviivaisuus, on paketissa vähintään yhtä paljon kitararockia, jopa iskelmällistä melankoliaa. Sarparanta säestää itseään kitaran lisäksi pianolla.

Sarparanta-yhtyeen muodostavat Damn Seagullsissa ja Cosmobilessä soittanut basisti Olli Noroviita, myöhempien aikojen Dingossa ja No Shamessakin pari vuotta soittanut rumpali Saska Ketonen sekä kitaristi Janne Tanskanen, jonka menneisyydestä löytyy ainakin rockabillyä ja punkia yhdistellyt Relentless. Tanskasen ohjelmoinnit tuovat Sarparannan soundiin vielä yhden lisäelementin.

Ennakkoon kuullut Aavemaisemaa ja Rakkauslaulu lupailivat, että biisinikkarin kynä on terässä. Sarparannan äänessä kaikaava käheä punkroso kohtaa parhaimmillaan tumman kaikuisan kitarasärön ja isosti kaartavan soiton maukkaasti ja koukuttavasti. Melodisuus ja melankolisuus yhdessä suoraviivaisen paahdon ja aikuisen miehen nostalgian kanssa muodostavat kutkuttavan paketin

Menevän Rakkauslaulun valoisa pohdiskelu aamuyön usvissa bailaamisineen ei ole menossa nukkumaan, vaan vannoo ikuista rakkauttaan raukea hymy huulilla: ”Mene jo tiskille ja hae se kalja!”

Single on siis kunnossa, mutta miten levy toimii kokonaisuutena? Riittääkö rosopunkkarin karisma ja biisikynä myös riisutumpaan rockiskelmään? Onko kynä tarpeeksi terävä kantaakseen loppuun asti?

* *

Aavemaiseman tyylikkään avauksen jälkeen Tämä voisi olla paratiisi on mukavan energisen valoisa rykäys, vaikka sen yhteiskunnallinen pohdiskelu ja soiton sävyt pitävät sisällään myös kosolti melankoliaa. Valkoinen huntu pumppaa energisesti, mutta maisema on öisen kuulas. Isosti kaartaen särisevä kertosäenosto ja junakomppi ammentavat melodisen punkrockin laareista, vaikka kappaleen yleiskuva on tummasti särisevä suomirock. Hiukan hitaammalla toteutuksella ja vähemmällä säröllä lähestyttäisiin iskelmää.

Isoa ja kaikuisaa pianokaarta hyödyntävä Ajan henki -slovari istahtaa alas pelkistetyn savuiseen pohdiskeluun ja tuo toimivaa vastapainoa kiivaammin juoksevalle materiaalille. Jousisovitukset ynnä muu maiseman värittäminen on toteutettu tyylikkäästi ja kappaletta palvellen. Sopivan riisuttua ja rosoista nostalgiaa.

Samat virheet polkaisee vauhtia koneeseen. Kappale yhdistää kosketinhuminaa särökitaraan ja askeleittain kasvavaan instrumentaatioon. Sarparanta onnistuu hienosti pitämään kiinni rennosta raukeudesta kappaleen temposta riippumatta. Yhtyeen johtotähti on odotetusti solistin rosopatinainen ääni, mutta sekä biisikynä että sovitusvisio ovat bändillä valtaosaltaan kunnossa ja samalla sivulla.

Vaivihkaa humisten käynnistyvä Yöhön pimeään jatkaa edellisen tapaan kiireettömien voimaballadien sarjaa, jossa uneliaan kuulas särö luo rosoa, mutta pidemmälle päästäessä peruskomppi ja yllätyksetön kasvatus tylsistyttävät parasta terää. Rakkauslaulu on ehkä paketin iloisin ja riehakkain renkutus, jollaisille on aina paikka niin meikäläisen kuin varmasti monen muunkin vanhan No Shamen ystävän sydämessä.

Maailman pauhu -kappaleeseen luodaan vahvaa savuisuutta syntetisaattorimatolla, jonka päälle Sarparannan rouhean toteava laulupohdiskelu asettuu suhteellisen toimivasti. Biisin kasvatuksessa luotetaan jälleen junakomppiin ja hillittyyn säröön, joka ei ehkä ihan tiristä parasta irti paketista, joskin laulun huohotukseen kasvava lataus kyllä nostaa peukun.

Energisemmin särisevä Tyytymätön mies jää hiukan liikaa samaan uraan ja jättää laiskanpulskean loppumaun. Päätösraita Tanssi mun haudalla vaihtaa akustiseen nuotiorämpyttelyyn riisutulla otteella, johon pedal steel tuo avaruutta ja tilanteeseen sopivaa kantrielementtiä.

Takaisin merkitykseen on parhaimmillaan oikein maukas paluu yhdeltä kotimaisen kitarasärösoitannan omaleimaisista äänistä. Albumilta löytyy monta päähään jäävää kappaletta, Sarparannan laulun rosoisuus on yhä edelleen nautinnollista kuultavaa ja sovituksissakin on ajatusta. Ihan koko mitassaan levy ei kuitenkaan kärkikappaleiden tapaan kanna.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua