Levyarvostelu: Neiti Olga -yhtye toteuttaa monia shoegazen esteettisiä ihanteita. Onnistunut Minä, aina -esikoisalbumi kuulostaa mietityltä mutta ei hengettömältä.
Jyväskyläläisestä Luova Recordsista on kuin varkain tullut merkittävä vaihto- ja omaehtoisen musiikin julkaisija. Litku Klemetti on yhtiön tähti, mutta pieniä aarteita putoilee melkein kuin omenia puista.
Neiti Olga (Elge Väisänen, laulu ja sanoitukset, Miska Kuusela, rummut ja laulu, Mikko Kanniala, muut soittimet, laulu ja sävellykset) teki ensimmäistä albumiaan huolella ja pitkään. Sen piti ilmestyä jo viime syksynä. Yhtyeen tyyli onkin semmoinen, että äänikuva merkitsee paljon. Minä, aina -levy kuulostaa mietityltä mutta ei hengettömältä.
Albumi toteuttaa monia shoegazen esteettisiä ihanteita. Kitarat ovat usein meluisia ja vahvasti efektoituja. Niitä on paljon. Rummut kolisevat ja kihisevät taustalla. Laulu ja sanat ovat osa äänimassaa.
1990-luvun alun shoegaze oli lyhyt mysteerihetki brittiläisen indiepopin historiassa, sen muuten aika ennustettavassa ja realistisessa linjassa. Ehkä juuri omintakeisuuden ansiosta siitä on tullut vaikutejakso, johon monet tarttuvat. Shoegazen viehätys kestää.
Toki shoegazellakin oli omat vaikuttajansa – eteerinen Cocteau Twins ja armoton My Bloody Valentine erityisesti. Ne muodostavat myös ”tyypillisen” shoegaze-soundin ääripäät. Niiden väliin mahtuu monenlaista musiikkia.
Shoegaze ei ollut ulkoasultaan niin orjallinen tyyli kuin usein ajatellaan. Neiti Olga on ymmärtänyt sen hienosti. Pieni-laulun ensimmäisen minuutin kitaranäppäily tuo mieleen The Curen Seventeen Seconds -levyn jäätävän kauneuden. Muuallakin, erityisesti Se luonani on taas -avausraidalla ja rokkaavalla Kun käännät katseesi -biisillä, kurkistaa postpunkin kolkko ja etäinen henki.
Lintu-kappaleen alun keinunnassa on kiva progressiivinen vire. En ymmärrä, miksi se lauletaan ranskaksi. Se tuntuu kovin osoittelevalta.
Minä, aina on onnistunut debyytti, mutta joitain sovitusideoita olisi voinut viedä vielä pitemmälle. Kesäkuun metelöivän lopun on helppo kuulla vyöryvän ja vyöryvän ja vyöryvän. Myös kauniin Kaukaa-biisin lopetuksessa olisi ollut pelivaraa. Kun tunnelma on saavutettu, sitä kannattaa joskus pitää yllä.
Elonmerkkejä-laulu liippaa niin läheltä pophittiä kuin tässä viitekehyksessä on mahdollista. Päähän tarttuvat vuorotellen toistuva pieni melodiateema, ”Älä mee!” -huudahdus ja varsinainen kertosäe.
Neiti Olgan musiikki ei ole millään lailla kiinni tässä ajassa, jos ”tämä aika” käsitetään sinä, mitä radiossa soitetaan. Jos Neiti Olga jotain edustaa, niin sitä pyyteetöntä joukkoa, joka tekee ja julkaisee hienoja levyjä, koska ei muutakaan voi.
Musiikki on hieno harrastus ja pakkomielle. Aika usein uutta suomalaista musiikkia kuunnellessa tuntuu, että se on parhaimmillaan juuri sellaisena. Vailla ulkopuolisten asettamia toiveita ja tavoitteita.
Tero Alanko
