Levyarvostelu: Sähköisen psykedelian suuryhtye Oranssi Pazuzu julkaisi viidennen pitkäsoittonsa. Yltääkö uusi albumi vuoden 2016 läpimurtolevyn Värähtelijän tasolle?
Oranssi Pazuzu: Mestarin kynsi (Nuclear Blast 17.4.2020).
Oranssi Pazuzun edustamaa musiikillista tyylisuuntaa on yritetty määritellä jos jonkinlaisilla termeillä. Toisille yhtye edustaa jotain black metalin alalajia, toisille avaruusrockia, progea tai mitä ikinä. Yhtyeen viides levy, Mestarin kynsi, jatkaa genreuskovaisten piinaamista synkällä sähköisellä psykedeliallaan.
Kuten kaikella taiteella myös musiikilla on useita tarkoituksia. On musiikkia, jonka tarkoitus on yksinkertaisesti viihdyttää. On musiikkia, joka ottaa kantaa. On myös musiikkia, jolle kuuntelija itse antaa tarkoituksen ja se voi olla kuuntelijasta riippuen mikä tahansa. Mestarin kynsi kuuluu jokaiseen edellä mainittuun kategoriaan.
Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin varma, etten kykenisi kirjoittamaan Mestarin kynnestä kunnollista levyarviota. Vaikka kuinka yritin keskittyä soundeihin, kappalerakenteisiin ja muihin maallisiin seikkoihin, veti kokonaisuus minut aina takaisin kosmiselle aavikolle, jossa värien, äänten ja tunteiden muodostama piinaava viima pureutui sieluuni saakka. Tuntui kuin Mestarin kynsi olisi itsessään elävä olento, joka operoi jollain syvällä psyykkisellä tasolla. Levy on niin tarkasti rakennettu kokonaisuus, että sen sisäiset tasot puhuttelevat kuuntelijaa kaikissa ihmismielen ulottuvuuksissa.
“Näen lähteestä nousevan Tuonelan varjon”, kuuluu levyn ensimmäinen lause. Tämä antaa vihjeen siitä, minkälaiseen maailmaan Mestarin kynsi kuuntelijansa vie – jo ensimetreillä on selvää, että luvassa ei ole valoisaa ylistystä elämälle, vaan kappaleissa liikutaan mielen pimeimmillä perukoilla.
Siinä missä yhtyeen edellinen levy, Värähtelijä, maalasi mieleen jonkinlaisen muinaisen maailman, Mestarin kynsi sijoittuu tulevaisuuden lohduttomaan dystopiaan. Mielenkiintoista Oranssi Pazuzussa on, että sen luomat maailmat ovat erittäin helposti omaksuttavissa. Ehkä yhtye osaa koskettaa jotain osaa kollektiivisesta alitajunnasta, jossa kaikki nämä tarinat lepäävät.
Musiikillisesti Mestarin kynnellä on edeltäjiään enemmän elektronisia elementtejä, mutta mitään valtavaa musiikillista uudestisyntymää Oranssi Pazuzu ei ole läpikäynyt. Tuotannollisesti Mestarin kynsi vaikuttaa edeltäjiään äänekkäämmältä ja ainoa löytämäni moittimisen paikka on hieman liikaa pumppaava kompressointi.
Sävellyksistä tai sovituksista on vaikeaa sanoa mitään, sillä Oranssi Pazuzu on niin omaleimainen yhtye, että se määrittelee itse oman tyylinsä standardit. Riffeissä yhdistellään taidokkaasti krautrockia, progea, metallia ja jopa punkia. Soundimaailmaa hallitsevat psykedeeliset kosketinsoittimet, aggressiiviset kitarat sekä kauhua huokuva toismaailmallinen huutolaulu. Uusimmalla levyllään Oranssi Pazuzu groovaa kuin aurinkomyrsky, joka kaataa kaiken eteensä osuvan.
En vielä useankaan kuuntelukerran jälkeen ole varma, onko levy kuljettanut minua lähemmäksi hullutta vai valaistumista, mutta sen tiedän että jotain on kosketettu. Samankaltaiselle matkalle minut on aiemmin vienyt muun muassa Dead Can Dancen Anastasis sekä Ulverin Perdition City, vaikka musiikillisesti yhtymäkohtia edellä mainittuihin levyihin ei juurikaan löydy. Mestarin Kynsi on hieno teos, joka vaatii kuuntelijaltaan halua vastaanottaa sen rujo anti.
C. G. Jung kirjoitti, että yksilö ei saavuta valaistumista valon kautta, vaan tekemällä pimeydestä tietoista. Ehkä Mestarin kynsi pyrkii juuri tähän. Oranssi Pazuzu on uusimmalla levyllään henkiopas, joka johdattaa kuuntelijan kuolleeseen erämaahan tietoisuuden laitamille. On kuuntelijasta itsestään kiinni, minkälaiset jäljet tuo erämaa häneen jättää. Mestarin kynsi voi olla joko täyttä kauhua tai suuri vapautus.
Jesse Heikkinen
