Multi Muysicin paluu: Aavikon pelimusiikkia, retroa ja itämaisia vaikutteita yhdistelevä äänimaisema on kestänyt hyvin aikaa

Aavikko vuonna 2018. Kuva: Kimmo Metsäranta

Edelleen aktiivinen Aavikko-yhtye julkaisi viime vuonna ilahduttavan Monopoly-albumin. Nyt Stupido Records juhlistaa ryhmän 25-vuotista taivalta julkaisemalla uudelleen kolme sen levyä vuosilta 2000–2009.

Sarjan ensimmäinen on Multi Muysic, yhtyeen uran toinen albumi. Alun perin se tuli Hawaii Sounds -levymerkiltä vuonna 2000. Stupido Records julkaisi Multi Muysiciä seuranneet Aavikko-levyt, Back to from the Futerin (2005) ja Novo Atlantiksen (2009). Niistä tulee uudet painokset myöhemmin. Yhtyeen esikoisen (Derek!, 1997) julkaisi Bad Vugum -levy-yhtiö. Se ei ole mukana uudelleenjulkaisujen sarjassa – eikä sitä löydy myöskään suoratoistopalveluista.

Nyt julkaistu Multi Muysic -versio on levy-yhtiön mukaan “masteroitu uudestaan nykypäivän standardien mukaiseksi”. Käsissäni ei valittavasti ole alkuperäistä vinyyliä, johon verrata.

Multi Muysicin ilmestyessä Aavikolla ei ollut enää käytettävissään yllätysmomenttia. Sen omintakeinen pelimusiikin estetiikkaa, retrokonesointia ja itämaisia vaikutteita yhdistelevä äänimaisema oli tullut jo tutuksi (hieman karumpana mutta kuitenkin) Derek!-albumilta ja parilta lyhyemmältä julkaisulta. Kaksi Multi Muysicin raitaakin oli julkaistu jo aiemmin maksisinglellä.

Niistä Viitostie, Kraftwerk-pastissi, on monotonisesti takovine rumpuineen, simppelin svengaavine syntetisaattoribassokuvioineen ja haikeine melodioineen kiistatta levyn – ja yhtyeen koko uran – tarttuvimpia kappaleita. Toinen samalla maksisinglellä julkaistu pala on Torpedo Girls, joka tosin kuultiin sillä tyystin erilaisena, huomattavasti reipastempoisempana pelidiskoiluna, nimellä Torpedo Boys. Multi Muysicin versio on hidas tunnelmapala. Molemmissa on puolensa.

Edellä kuvaillut vaikutteet ovat läsnä myös Multi Muysicillä heti ensimmäisestä, intromaisen lyhyestä Synchro Start -kappaleesta lähtien. Seuraavaksi kuultava New York–London–Siilinjärvi–Tokyo soi varsin muhevasti. Levyn mittaan kappaleissa yhdistellään vaikutteita eri suhteissa, mutta enimmäkseen oivallisen toimivasti. Parilla raidalla sointimaailmaa värittää vierailevan muusikon, Petri Kivimäen, saksofoni – Bermuda 3:ssa se äityy törähtelemään suorastaan vimmalla. Se toinen niistä on Omavastuualue-hituri, jossa itämaiset sävyt sekoittuvat mielikuvaan saksalaisen poliisisarjan tai hämyisen film noir -rainan musiikista.

Mainittakoon vielä erikseen Slalom Tripmaster -kappale, joka poikkeaa levyn yleisestä linjasta eniten laskettelemalla muita hieman kokeellisempien rytkyttelyjen ryteikköihin. Monenlaista kolistelua kuullaan, mutta kyllä styge silti kasassa pysyy.

Muistikuvissani Aavikon ensimmäinen albumi olisi ollut sen tuotannon huippuhetki. Uudelleenarviointi osoittaa, että ollakseen kaksikymmentä vuotta sitten tehtyä retrokonemusiikkia, on Multi Muysic kestänyt hyvin aikaa (jos tällainen paradoksaalinen ilmaus sallitaan). Se on sangen monipuolinen ja kokonaisuutena lopulta onnistuneempi kuin yhtyeen pykälän verran vallattomampana remeltävä esikoislevy.

Multi Muysicilla on muutamia yhtyeen uran tarttuvimmista kappaleista; jo kehutun Viitostien lisäksi ainakin Sports Criminal ja Seoul’88, jossa Tomi Kososen ja Paul Staufenbielin kosketinsoittimet piippaavat villisti ja rumpali Tomi Leppänen pääsee paukuttamaan patteristoaan tosissaan.

Jos Aavikon tuotanto ei ole ennalta tuttua, nyt on tarjoutunut hieno tilaisuus tutustua siihen, ja juuri Multi Muysic on erinomainen aloituspiste.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua