Monoliittisen omituista musiikkia – Maanalainen flanelli nostaa keulaa ja loksauttaa leukaa

Kuvat: Uma Pakkanen / Maanalainen flanelli

Maanalainen flanelli ei luultavasti kuulu aivan jokaisen kaduntallaajan parhaiten tuntemiin popryhmiin. Kouvolalainen kvartetti toimi alun perin 1980-luvulla ja julkaisi yhden seitsemäntuumaisen single-levyn, Dalmatian koirat / Melodia (Octopus Records, 1987). Jossain vaiheessa ryhmä katosi tyystin, mutta sen jäsenet ovat toimineet vuosien varrella lukuisissa valtavirtayleisön vähemmän tai vielä vähemmän tuntemissa bändeissä.

Populaarimusiikin ikiaikainen kirjoittamaton säännöstö edellyttää, että kerran toiminut taiteilija tai yhtye palaa aktiivikautensa jälkeen jossain vaiheessa jatkamaan uraansa. Niinpä Maanalaisen flanellinkaan hautarauhaa ei jatkunut ikuisesti. Sen 2010-luvulla aktivoitunut nykyinen inkarnaatio on alkuperäiskokoonpanossa vaikuttaneiden Roy Fritzin (Japi Kivinen) ja Antero Warhan (Pasi Riihelä) muodostama duo. Parivaljakko julkaisi cd-r-muotoisen tallenteen vuonna 2016, ja nyt heti perään on käsillä Monoliitti-lp (Salatut Elämät / Novgorod, 2023).

* *

Jos Maanalaisen flanellin toimintaa on tähänkin saakka voinut pienimuotoiseksi luonnehtia, ei tuoreenkaan julkaisun kohdalla valtavista painosmääristä puhuta. Marginaalin kapeassa laidassa liikutaan. Mikäli Monoliitin tahtoo hankkia, ei kannata viivytellä.

Niin, tahtooko? Jos on kuullut Maanalaisen flanellin vuoden 1987 single-levyn, saattaa Monoliitti yllättää kovinkin. Myönteisesti se voi yllättää hänet, joka on onnistunut kuulemaan Maanalaiselta flanellilta vain vuoden 2016 lähes tunnin kestävän cd-r-julkaisun. Tai ehkä Monoliitti onkin hänelle pettymys, kumpi tahansa reaktio on mahdollinen.

1980-luvun Maanalainen flanelli edusti kitaravetoista, punkahtavaa uuden aallon rokkia. Kauas on tultu siitä, millaisena tuo nuoruuden intoa puhkunut, jopa riehakas yhtye esittäytyi ainoan julkaisunsa bändisaundilla. Monoliitti ei ole helppo arvosteltava. Vaikka albumilla ei aivan vuoden 2016 sillisalaatti-cd-r:n sakeuteen upotakaan, on nykymuotoista Maanalaista flanellia kohtuullisen turvallista kuvailla sanalla outolintu.

Monoliitti pitää sisällään erikoista musiikkia. Sen kolkon konepainotteisessa kotikutoisuudessa on piirteitä esimerkiksi 1980- ja 1990-lukujen koleasta goottipopista ja -rockista sekä elektrosta. On siinä pikkuisen punkiakin ja jopa jatsahtavuutta. Monoliitissa on ripaus tai kaksi vähemmän kokeellisuutta kuin duon cd-r:llä. Sitten on niin sanottu camp, parodia ja huumori. Palatkaamme näihin myöhemmin.

* *

Monoliitin a-puolen viidestä raidasta pari on hieman liian pitkiä. Silti ainakin neljää ensimmäistä kappaletta voi kehua vailla vilppiä. A-puoli on kokonaisuus. Maanalaisen flanellin ilmaisu pysyy vielä käsissä ja koherenttina, kunhan kuuntelija avaa sille mielensä ja sietää halvahkoa esillepanoa. Jotain kiehtovaa a-puolen 1980-lukulaisessa synkässä, koleassa konesaundissa on.

Avauskappaleet, Lady Melotron ja Morfeuksen kääntöpiiri, uppoavat kuuntelijaan hienosti. Monoliitin kolmas kappale, Lentäjä, on kuitenkin levyn tasapainoisin, kokonaisuutena onnistunein esitys. 1980- ja 1990-lukujen syntetisaattorien kyllästämän kolean goottipopin synkeitä sävyjä on mukavasti läsnä. Sovitus ja saundipuoli on kohdallaan – suorastaan viehättävää ellei peräti näkemyksellistä. Syntetisaattoriteemat toimivat ja painuvat mieleen. Kohtalokasta, voimakkaasti kaiutettua ja vibratolla värisytettyä lauluakaan ei ole vedetty tyystin överiksi. Se toimiikin Monoliitin kappaleista parhaiten ehkä juuri Lentäjällä. Varsinaista omaperäisyyden riemuvoittoa teos ei sinänsä edusta, mutta ei sen tarvitsekaan. Kasassa on sopivasti sopivia aineksia.

Kun kappaleen kertosäkeessä ollaan ”yllä Lontoon”, puskee London After Midnight -yhtye mieleen. Ehkäpä enemmän lainaa voi kuitenkin kuulla otetun vaikkapa Clan of Xymox -ryhmältä, jota sitäkään ei parhaiten pyöränkeksijänä muisteta – pikemminkin lahjakkaana polkijana.

Tässä kohtaa voidaan palata parodiaan. Jos monet goottirokki-yhtyeet voidaan nähdä helposti tahattomana (itse-)parodiana (mikä pätenee yhtä lailla mihin tahansa populaarimusiikin alalajiin), mitä se tekee Maanalaisesta flanellista, joka ei kuitenkaan varsinaisesti puristista synkistelyä edusta? Puoliparodiaa puoliparodiasta? Kuinka monen kierteen kautta? Aivot nyrjähtävät. Duo on joka tapauksessa parhaimmillaan kappaleissa, joissa parodiaa tuntuu olevan ohuimmin. Huumorimusiikki harvoin onnistuu olemaan hauskaa.

Lentäjän lisäksi Monoliitilla viittaillaan goottirokkiin muuallakin, esimerkiksi heti seuravalla, koleasti kolkuttelevalla Futupunk-raidalla Bauhaus-yhtyeen Double Dare -klassikkoon. Keskenään Monoliitin kappaleet vaihtelevat kuitenkin välillä tyylillisestikin aika paljon, vaikka useat elementit, kuten himppusen halpa esillepano ja voimakkaasti kaiutettu laulu, raidasta toiseen toistuvatkin. Taustat ovat levyn a-puolella asiaankuuluvat, suurelta osin periaatteessa kunnossa. Jos hieman kotikutoinen saundi ei häiritse, toimivat sen koleat kappaleet enimmäkseen hienosti.

* *

Viimeistään Monoliitin b-puoli voi loksauttaa monen leuan lattiaan – mikäli se ei siellä vielä ollut. Nyt saadaan sitä tyylillistä vaihtelua. Tuntuiko, että Monoliitin viiden ensimmäisen kappaleen joukkoon mahtui pari hieman liian pitkäksi venytettyä siivua? B-puolen täyttää kokonaista kolme (3) kappaletta. Levyä kääntävä voi havaita, että niistä viimeinen, Sodomiittien yö, kestää kauemmin kuin kaksi edeltäjäänsä yhteensä, yli 8,5 minuuttia.

Jos Monoliitin a-puolelle on kaiverrettu omituista musiikkia, sakenee meno niin sanotulla persposkella aika nopeasti yksinkertaisesti rasittavaksi. Tekee mieli nostaa levysoittimen neula äkäisesti ylös urastaan. Neulan kärki on timanttia. Valitettavasti kuuntelukerrat eivät hio Monoliitin päättävästä kappalekolmikosta jalokiveä, toisin kuin ainakin osan a-puolen raidoista kohdalla vain hieman liioitellen tapahtui.

Pitkäsoiton kärki on takana. Paino on sanalla ”pitkä”. Jo b-puolen kaksi ensimmäistä kappaletta, Arktinen mies ja Olavi Hartmanin klinikka, ovat liian pitkiä. Jos aineksia ei riitä koko kestoa kantamaan, käy kuunteleminen yksinkertaisesti vain raskaaksi. Toisteisuutta sen sijaan piisaa enemmän kuin olisi tarpeen. Kuuntelijan huumorintaju ei riitä. Ei ole hauskaa, vaikka osia kappaleista jää soimaan päähän. Ei ole, vaikka oivaltaa, että otsikkoa Sodomiittien yö voi riimitellä levyn nimen kanssa.

Levyn loppua kohti upotaan yhä syvemmälle. 2000-luvun Maanalainen flanelli edustaa aidosti yhtä erikoista musiikkia kuin nimensä lupaa. Monoliitilla paras esimerkki tästä on tempoltaan muita hitaampi ja loputtomalla kestollaan uuvuttava merkillinen suurteos Sodomiittien yö. Kappale kuulostaa siltä, kuin usean eri sävellyksen aiemmin hylättyjä aihioita olisi puristettu väkisin yhdeksi kappaleeksi ja pyritty Maanalaisen flanellin omaan irvokkaaseen bohemianrhapsodiin pompööseine paisutuksineen. Voi hyvänen aika, herra anna armoa.

”Ennen kuin kello kahtatoista lyö / me ollaan kuin käärme, joka häntäänsä syö”, riimittelee Fritz. Ei Maanalaisella flanellilla ole tätä progeaankaan tehdessä pilkettä silmäkulmasta puuttunut. Mikäpä siinä, mutta touhu ei vain toimi. Liikaa lyödään läskiksi, etenkin Fritz laulussaan.

Parhaiten Sodomiittien yössä kulkee karnevaalimarssiosa, joka herättää klenkkauksellaan mielleyhtymän Nick Cave & The Bad Seeds -ryhmän väkevään The Carny -kappaleeseen – kunhan pystyy sulkemaan korvansa Maanalaisen flanellin halpissaundilta ja horjahtelevalta laululta.

* *

On hankala hahmottaa, kuinka suhtautua Monoliittiin ja 2000-luvun Maanalaiseen flanelliin. Loppupäätelmäksi tuntuu pelkistyvän kerta toisensa jälkeen: ei oikein millään tavalla. Varsinkin albumin b-puoli hämmentää jo muutenkin melko sakeaa soppaa entisestään. Levyn kappaleet ovat yleisesti ottaen yksinkertaisia, mutta jotenkin Monoliitista ei vain saa kiinni – kuin yrittäisi tarttua hologrammiin.

Haastavaa musiikkia tehdään paljonkin. Maanalainen flanelli ei haasta varsinaisesti taiteellisella kunnianhimoisuudella tai poikkeuksellisuudella. Vaikuttaa, että sellaisten tavoitteleminen on koettu Monoliitilla ainakin suurimman osan aikaa tyystin epäolennaiseksi. Lainataan surutta ja 1980- ja 1990-lukujen tummista, koleista konesaundeista. Kiihdytetään kunnes ote kirpoaa.

2000-luvun Maanalainen flanelli tarjoaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Monoliitille on vaikea löytää oikein mitään kunnon vertailukohtaa, vaikka sillä tuttuja elementtejä tunnistaakin. Onko tässä kielikysymys? Ei Maanalaisen flanellin kaltaista musiikkia valtavan paljon suomeksi julkaista. Emmekö vain ole tottuneet kuulemaan tällaiseen?

Organ-yhtye esitti 1980-luvun alussa humoristissävytteistä, ”futuristista” konemusiikkia suomeksi. Maanalaisessa flanellissa on ehkä jonkinlaista hengenheimolaisuutta, vaikka se musiikillisesti toki erilaista onkin. Organin kappaleet ovat kuitenkin hallitumpia, näkemyksellisempiä ja niitä on maltettu olla venyttämättä mittansa yli – ne toimivat edelleen huomattavasti paremmin. Niin toimivat myös joskus viime vuosikymmenen alkupuolella perustetun Romanssi-duon kappaleet, joista myöskin löytää yhtymäkohtia Maanalaiseen flanelliin, vaikka eivät musiikillisesti aivan tyystin samaan nippuun asetukaan. Ensin mainitun ilmaisu on tyylitajuisempaa, hieman hienovaraisempaa, viiksikarvan verran hillitymmin campiä ja pikkuisen vähemmän kotikutoiselta kuulostavaa.

Entä jos Maanalainen flanelli esittäisikin laulunsa englanniksi? Olisivatko ne helpommin nieltävissä? Voidaan myös pohtia, kuinka paljon kuuntelijan suhtautumisvaikeuksissa on kyse siitä, että meillä tällaista musiikkia saa ylipäätänsäkin harvemmin kuultavakseen Maanalaisen flanellin kaltaisena, kotikutoisena ja karnevalistisena. Entäpä jos duo tekisi musiikkiaan suuremmilla resursseilla ja isommissa puitteissa? Ylipäätänsäkin hieman enemmän tosissaan? (Miksi muuten 1980-luvun reippaasti uuden aallon rokkia räiminyt yhtye palasi nykyisessä muodossa?) Menettäisikö sen ilmaisu enemmän kuin saisi? Vai siirtyisikö camp niin sanotusti seuraaville tasoille? Ei duo ainakaan Maanalaista flanellia enää olisi.

Nykyisellään sen kuuntelija johtuu pohtimaan, millä eri parodian tasoilla ryhmä kulloisellakin hetkellä liikkuu. Milloin se on ilkikurinen tai ironinen? Missä parodia onkin niin sanotusti rehellisesti tahatonta? Lopulta tällaiset pohdinnat ovat yhtäältä pohjimmiltaan turhia mutta toisaalta nimenomaan mitä olennaisimpia; se pieni epämukavuus, jonka Maanalaisen flanellin musiikki kuuntelijassaan synnyttää, ja joka siinä myös vetää puoleensa sen verran, minkä nyt jaksaa. Mitäs nyt kun Maanalainen flanelli ei ehkä olekaan joko-tai? Se ei edusta tyystin ryppyotsaista ilmaisua mutta ei myöskään aivan solahda kummallisen, synkähkön konemusiikin bat&ryydiksi. Entä jos joku olisi neuvonut duoa lyhentämään kappaleidensa pituudet puoleen? Kysymyksiä.

Monoliitin vinksahtaneisuus kumpuaa suurelta osin siitä, että sen musiikissa ollaan kuitenkin enimmän aikaa verrattain lähellä ”tavallisen” koneellisen populaarimusiikin alalajeja – vain vaihtelevassa määrin yltiöpäisesti. Niin: campistä. On löydetty suljetun huvipuiston peilitalon hylky. On asetettu kuvastinten eteen 1980- ja 1990-luvuilla tehty synkeä syntetisaattoripoppi. On tallennettu peilien vaihtelevasti vääristämää kuvaa vhs-videokameralla. Lopputulosta esitetään kuvaputkitelevisiosta.

On syytä muistaa, että 1980- ja 1990-lukujen koneellinen populaarimusiikki oli jo itsessään melko usein campiä. Olennaista on, millä tasoilla kuuntelija suo itselleen luvan antaa mennä, vapautua, ja unohtaa Maanalaisen flanellin ilmaisun parodian tasojen miettimisen. Se ei välttämättä ole helppoa.

* *

Monoliitti ei ole yhtenäinen. Siihen jää suhtautumaan kaksijakoisesti. Levy on parhaimmillaan silloin, kun humoristiset tai campit elementit on maltettu pitää mahdollisimman hienovaraisina ja yltiöpäisyys niin kaukana kuin se tältä duolta onnistuu. Pahimmillaan se on vain pirun rasittava, etenkin levyn b-puolella kun kestoa riittää mutta aineksia ei oikein mihinkään.

Pelkkää levyn b-puolta ei voi heittää Ratinan suvantoon. Toki nyt voi kuunnella vain viittä ensimmäistä kappaletta ja pohtia liikenevän ajan, mihin levyn nimi voisi viitata. Silti: vaikka Monoliitin a-puoli viehättääkin, on Maanalaisen flanellin nykyistä inkarnaatiota vaikea pitää kovinkaan merkityksellisenä millään muulla kuin sillä tasolla, että tekijöillä ja muutamalla kuuntelijallakin on varmasti hauskaa.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua