Mitä kuuluu nössöpunkille? Arviossa Puhelinseksin albumi Mitä sanoa särkyneelle?

Kuvat: Ninni Kola / Svart Records

Kymmenen vuotta täyttänyt Puhelinseksi-yhtye on kolmannen albuminsa kohdalla vaikeassa paikassa. Ensimmäiset ep:t vähintäänkin lupasivat paljon, Sydänkohtaus tanssilattialla -lp lunasti lupaukset, ja seuraaja Vieraita toisillemme onnistui pitämään paatin pinnalla pienestä kurssin tarkistamisesta huolimatta.

Halusin kovasti pitää uudesta Puhelinseksi-levystä. Vieraita toisillemme ilmestyi kolme ja puoli vuotta sitten. Aliarvostin sitä tuoreeltaan Kulttuuritoimituksessa puolen tähden verran. Jostain syystä kulunut aika tuntuu keskipitkältä ikuisuudelta, ja aiempien levyjen onnistumisten vuoksi odotuksia on ehtinyt patoutua.

Tarra tuoreen Mitä sanoa särkyneelle? -levyn (Svart, 2025) muovikääreissä lupaa Puhelinseksin palaavan juurilleen. Luvataan ”rujoa punkkia”. Luvataan ”armotonta sanomaa”. Tiedä sitten sanoman armottomuudesta, mutta rujoutta löytyy kosolti etenkin turruttavasta sointipuolesta, ja Vieraita toisillemme -albumilla otettu pieni (harha?) askel kohti suomirockin valtateitä on korjattu ja horjuttu takaisin punkin, uuden aallon rockin sekä voimapopin umpeen kasvattamille pientareille. Ummessa ollaan, kun soitinten ympärille ei ole jätetty ilmaa.

Mitä tapahtui Puhelinseksille? Sille Puhelinseksille, joka edellisellä levyllään tuntui olevan astumassa suomirockin suuntaan. Mitä sanoa särkyneelle? on vaikea arvosteltava. Se sai kulmakarvat kohoamaan heti, kun levyn pyöräytti soimaan. Ensimmäinen epäily oli, että stereoissa on jotain vikaa. Ei ollut. Omissa korvissa? Ei ollut. Ongelma vahvistettiin useammalla eri kuuntelulaitteistolla ja korvaparilla.

Sittemmin mieli on risteillyt useissa mahdollisissa ja mahdottomissa selityksissä: vinyylin prässäysvika, masterointimoka, sekoilu miksauksessa… Kaikkien tällaisten selitysten ongelmana on tietenkin se, että jos jotain olisi pielessä, joku huomaisi sen ennen kuin levy päätyy kuluttajan saataville. Siispä jos levy X on kriitikon Y mielestä kompressoitu pilalle, ei se ole sitä julkaisijan Z mielestä.

Tällaisen järkeilyn lopputuloksena ainoalta mahdolliselta selitykseltä tuntuu, että on tieten tahtoen tehty sellaisia ”taiteellis-teknisiä valintoja”, joiden lopputuloksena Puhelinseksin uusin levy kuulostaa miltä kuulostaa. Ongelma on se, että lopputuote ei ole levyarvostelijan mielestä sillä tasolla, millä sen pitäisi olla.

Mikä se taso sitten on? Ei olisi reilua verrata Puhelinseksin kolmatta pitkäsoittoa yhtyeen ensimmäiseen kasettijulkaisuun. Myöskään sitä ei olisi reilua verrata ryhmän toiseksi uusimpaan albumiin, onhan tuoreen levyn määrä olla paluu ”rujon punkin” pariin.

Kunpa Mitä sanoa särkyneelle? kuulostaisikin oikealla tavalla rujolta: rosoiselta, mutta siten, että suurin piirtein jokaista soitinta ja laulua pystyisi seuraamaan. Sen sijaan se kuulostaa pahasti tukkoon masteroidulta. Teknisesti se ei ehkä sitä ole, mutta siltä levy kuulostaa. Sointi on ohutta, tukkoista, dynamiikkavajaata, tasapaksua, väärällä tavalla ruvella… rasittavaa.

Pahimpia ovat yleensä kohdat, joissa tapahtuu paljon samanaikaisesti, eli käytännössä on useita laulu- ja kitararaitoja päällekkäin. Niitä on kelvannutkin lisäillä. Sitten viime levyn kokoonpanoon on nimittäin liittynyt Antin (rummut), Aten (basso), Oton (kitara, laulu) ja Nooran (laulu) rinnalle toinen kitaristi Roope.

* *

Tuttuus on Puhelinseksin ytimessä niin hyvässä kuin pahassa. Mitä meistä tänne jää -ep:n Haista Helena vittu (mä ryyppään taas) on niin hieno kappale siksi, että sillä on sopiva sekoitus tuttuja elementtejä ja bändille omaleimaista ilmaisua. Vielä Vieraita toisillemme -levyllä yhtyeen esillepano oli kaikkine menneeseen (uuden aallon) rockiin ja punkiin kohdistuvine viittauksineen – tuttuuksineen – tuoretta, usein mukavasti hymyilyttävää. Oli lämmin tunne sydänalassa.

Mitä sanoa särkyneelle? on Puhelinseksin kolmas albumi ja yhteensä viides julkaisu. Nyt tuntuu muutaman kerran, että on kaivettu aiemmilta levyiltä yli jääneitä paloja ja yritetty hukuttaa riittävän terävien koukkujen puutetta tai piilottaa vanhojen koukkujen toistamista lisäämällä soppa sakeaksi kitaroilla. Kappaleita esimerkiksi aloitetaan useamman kerran kovin tutulta kuulostavilla kitaraliideillä.

Voi vielä ymmärtää päätöksen sitoa levyn a-puolen loppu ja b-puolen alku toisiinsa kitaroiden ulinoilla. Kun samaa ulinaa kuitenkin kuullaan määräävässä asemassa raita toisensa jälkeen pitkin levyä, eivätkä harmoniat aina toimi, jää kuuntelija kaipaamaan ilmaisuun vaihtelua ja kekseliäisyyttä. Tämä korostuu juuri b-puolen alussa, koska siihen osuvat kaksi levyn heppoisinta esitystä, tavanomaisista Puhelinseksi-aineksista kyhätyt Poissa silmistä ja Satumaa palaa, ja niitä seuraa levyn oikein komeasti päättävä kolmen kappaleen putki.

Onneksi edellä kuvattu ei kerro levystä koko totuutta. Vaikkapa Satumaa palaa -kappaletta seuraavalla hienolla Mr. Moon -siivulla melankoliset kitarat maltetaan pitää pikkuisen paremmin tasapainossa. Puhelinseksi on monessa mielessä ennallaan – onneksi myös vahvuuksissaan. Parhaimmillaan se on väkevisssä kertosäkeissä, ja sellaisia uudellakin levyllä riittää. Aiemmin yhtyeestä pitäneen ei kannata liiaksi pelästyä sisältövaroitusta ”rujosta punkista” ja ”rankkuudesta”. Puhelinseksille ominainen melodisuus ja tarttuvuus ovat yhä tallella. Tällä kertaa joidenkin kappaleiden tarttuvuus vain alkaa toimia vähän viiveellä. Ehkäpä se lupaa niille kulutuskestävyyttä.

Joka tapauksessa, mitä enemmän levyä kuuntelee, sitä sitkeämmin se kampeaa kyynisen kriitikonkin mieltä avoimeksi. Ne tutut yhtyeen aiemmillakin tuotoksilla ilahduttaneet elementit tunkeutuvat tajuntaan jostain tukkoon ahdetun tallenteen rakosista. Simppeli Surkeimmat illat on rujoine kitarasaundeineenkin yksi vanhan Puhelinseksin mieleen tuovista kappaleista. Sanoitukseen mahtuu sekä tuskan että onnen kyyneleitä. Pakahduttaa kuuntelijankin nieleskelemään. Toisena voi mainita levyn toiseksi viimeisen raidan, rivakkatempoisen, kuumeisen Rakkaus ei riitä -kappaleen, merkinnän marraskuun viidenneltäsadannelta päivältä. Lopulta jokainen levyn kappaleista soi vuorotellen päässä, mikä on melkoinen saavutus.

* *

Puhelinseksin sävelkynässä vaihtelevat Otto ja Noora. Sanotuksia on tehnyt Otto yksin ja yhdessä Nooran kanssa, onpa yhtä niistä työstänyt kaksikon mukana vielä Anttikin. Lyriikoissa Puhelinseksin turvallista tuttuutta saattaa löytää kyynelehtimisen lisäksi vaikkapa odottamisesta. Yhtyeen esikois-ep:n Meillä on ikävä kaikkea -kappaleella ”koitan jaksaa sua aina odottaa” ja Vieraita toisillemme -lp:n Sillat palaa -sanoituksessa ”vieläkin koitan jaksaa sua odottaa”. Uudella levyllä sarja saa jatkoa, mutta inhorealistisessa Lopussa-pikapunkissa ei enää odoteta. Ja kun esikoislevyllä sisuskalut muljahtavat tanssilattialla väärin päin, arvellaan nyt: ”on varmaan sydän väärin päin”. Sanoitukset ovat tuttuun tapaan välillä naiiveja ja korneja, mutta sehän toki kuuluu lajityyppiin.

Edellisten albumien tapaan levyn viimeinen raita eroaa musiikillisesti muista. Minne me mennään? -kappaleen a-osan koleassa post-punkissa voi kuulla kumarrusta tuon kauden The Curen suuntaan. Muilta osin toiveikas kitarapoppi viittaa Britteinsaarten suuntaan sekin. Tuttuus on sitä, että voi vaivatta kuvitella stadionintäyden yleisömeren yhteislaulamassa liikuttuneena kohottavaa kertosäettä:

”Minne me mennään?

 

Mihin päädytään?

 

En todellakaan tiedä

 

mutta paikoilleen ei voida jäädä”

Minne menee Puhelinseksi? Ryhmän edellisten levyjen viimeisissä kappaleissa oltiin juhlissa, mutta onko yhtye jäänyt paikoilleen? Minne me mennään? -raidalla ei juhlissa olla, ja siivu eroaa jonkin verran muusta Puhelinseksin levyttämästä musiikista. Muutoin voidaan kyllä perustellusti puhua paikoilleen jäämisestäkin. Jo yhtyeen edellisellä levyllä toisteisuus kappalemateriaalissa häiritsi paikoin – myös niissä kitaraliideissä. Nyt viidennen julkaisun kohdalla ei enää oikein pääse yli siitä, että Puhelinseksin kappaleet muistuttavat välillä kiusallisenkin paljon paitsi vuosikymmenten takaisia esikuviaan, myös toisiaan. Toisaalta tuttuus ja tunnistamisen ilo lämmittävät varmasti monia, ja edelleen useammat levyn raidoista kuitenkin toimivat hienosti.

Punkkia tai ei, kymmenen vuoden jälkeen Puhelinseksissäkään enää ei roiskita aivan vastaavalla nuoruuden hellyyttävällä touhukkuudella tai riehakkuudella kuin ensimmäisillä ep-levyillä. Vuosien vieriminen levyjen välillä kuuluu selkeästi Nooran nykyään sävykkäämmässä ja vaivattomammin kulkevassa laulussa. Siinä on nyt tilanteesta riippuen enemmän voimaa tai pehmeyttä, mutta samalla on menetetty ihania maneereja ja jonkinlaista ”asiaan kuuluvaa” raakuutta. Niin tai näin, on kovin sääli, että laulu nyt tahtoo välillä hukkua kaiken muun alle, Nooran ilmaisu kun on aina ollut yksi Puhelinseksin tunnusomaisimpia piirteitä.

* *

Halusin kovasti tykätä uudesta Puhelinseksi-levystä. En ryhmältä varsinaisesti radikaalia uudistumista toivonut. Toivoin toimivia kappaleita, melodioita, tarttuvuutta ja koukkuja, tietynlaista pidäkkeettömyyttä – niitä mitä yhtyeeltä on totuttu saamaan. Olin moittinut Puhelinseksin edellistä levyä muutaman kappaleen yllätyksettömyydestä. Nyt toivoin kappalemateriaalilta hieman enemmän vaihtelevuutta. Tuttuja Puhelinseksi-temppuja on kuitenkin annosteltu kauhalla raidalle toisensa jälkeen. Samalla levyltä jää silti kaipaamaan vielä paria sellaista kaikista terävimmän luokan iskusävelmää, joita aiemmilla albumeilla on kuultu.

Levyn suurimpia ongelmia on kuitenkin saatu aikaan tuotannollisissa ratkaisuissa ja miksauksessa. Ne turruttavat, tekevät kuuntelemisen raskaaksi ja harmillisesti verhoavat alleen kelpo sävellyksiä. Monesta hienosta kappaleesta huolimatta Mitä sanoa särkyneelle? on valitettavasti kokonaisuutena pienoinen pettymys.

Kun Puhelinseksi lopettaa levynsä toistellen toiveikkaasti ”on pakko olla jotain enemmän”, huomaa kuuntelija toivovansa yhtyeeltä tulevaisuudessa samaa. On siellä. Puhelinseksi on pystynyt parempaan ja pystyy tämän jälkeenkin.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua