Kuvat: Ville Juurikkala / Sony Music
LEVYT | Jos CMX loi Yrjänän ainutlaatuisen äänen ympärille hittejä niin heviprogesta, uniballadeista kuin päällekäyvästä rockista, ei soololevylle ole löytynyt samanlaista magiaa.
”Heliografi on aikuisen miehen aikuinen levy, jossa revittelyihin tai äärimmäisyyksiin ei tunnu olevan mitään tarvetta.”
Hardcorepunkista progressiivisen rockin pyörteisiin ja sieltä aina haikeaan kynttilänvaloon asti lonkeronsa ulottanut CMX oli suomalaisen rockin jättiläinen etenkin vuosituhannen vaihteessa. Laulaja-basisti A.W. Yrjänän mytologisrunolliset sanoitukset ja pirullisen tumma laulu yhdistettynä äkäisestä jyrästä kuvankauniisiin balladeihin taipuneen yhtyeen monipolvisiin sävelrakenteisiin keräsi kuulijoita niin raskaamman musiikin, iskevien popmelodioiden kuin runonlausunnan ystävien joukoista.
Kuudentoista CMX-studioalbumin, runokokoelmien ja romaanikirjan jälkeen Yrjänä kokeilee nyt siipiään sooloartistina, asiaan vihkiytyneen työryhmän tuella.
Yrjänän äänenväre on edelleen ainutlaatuinen, ja se korostuu etenkin rauhallisen lausuvissa hetkissä. Heliografi (Vallila, 2024) on aikuisen miehen aikuinen levy, jossa revittelyihin tai äärimmäisyyksiin ei tunnu olevan mitään tarvetta. Jos CMX:n musiikissa proge soi käsi kädessä raskaamman rockin, jopa hevin kanssa, on polveilevuuden pohjana nyt pehmeän vaelteleva jazz. Toki Heliografilta löytyy myös raskaampaa askelta, mutta melko piilevästi ja äkkinäisiä käännöksiä vältellen.
* *
Levy alkaa lupaavasti. Tapani Rinteen ja Mikko Mustosen raukeilla puhaltimilla marinoitu, lausuen pohdiskeleva ja eteerisen hillitysti vingutteleva Ketju onnistuu luomaan riittävän leveän aallon Yrjänän tumman laulutulkinnan pohja-aalloksi. Varjoihmisten reippaampi potku viestii lupaavasti sykkivästä energiasta, ja kappaleen melodia kaartaa vähintään kelvollisesti tummasti huopaavan soiton vastapainona.
Silti, vaikka en kuuttakymmentä kohti käyvältä lauluntekijältä odotakaan CMX:n kulta-aikojen kiimaa tai perspotkua, vaikuttaa levyn soundipalikka turhan kesyltä. Missä on mystiikka, missä pirunsarvet? Missä kuolemanpelko ja riivaajat? Ja ennen kaikkea, missä sieluahirttävän kauniit melodiakoukut?
Sinkkuna ennakkoon kuultu Juuret jatkaa samaa AOR-runonlausuntaa, jossa toki kaikaa se sama tuttu Yrjänä niin soundin puolesta kuin ainakin osittain myös lyyrisesti. Wau-elementti, mysteeri ja tarranauha puuttuvat silti. Tasapainoista, ihan kivan kuuloista ja komeasti patinoitunutta Yrjänää, mutta ei sen enempää.
Viisasten kiven suoraviivaisen juokseva ja pehmeän tumma progepop saa nyökkäilemään mukana. Olisipa tie -kappale sen sijaan todistaa, että pelkistetty runonlausunta pianon äärellä ei ole sekään kaava onneen, jos tarpeeksi syvälle sieluun ei päästä. Puitteet siihen olisi, mutta veresliha puuttuu. Modulaatio ei asiantilaa paranna, pikemminkin päinvastoin.
Mutta sitten – Isabel, Isabel löytää innostavan rockvaihteen, josta saattaisi vuolla rajuuden ja haurauden välistä Yrjänä-mystiikkaa. Valinta jättää laulusäe jälleen pelkäksi tasaiseksi pohdiskeluksi taustaläpsyttelyn päälle on kuitenkin laiskan oloinen ratkaisu, eikä kertosäekään ihan riittävästi lähde. Jälleen olisi eväitä, mutta laulu tai biisikynä ei ihan lunasta sitä mitä soittoilme lupaa.
Tuonen tyttö temmeltää sinänsä toimivasti Yrjänältä tutuksi tulleiden tummien valtiattarien ja karvahaarojen joukossa, mutta ei yllä menneiden sankaritekojen tasolle. Pelkkä äänenväre ei persoonallisuudestaan huolimatta riitä, jos ei laulussa ole kuningasideaa, timanttista melodiaa tai toisiaan täydentävien osien luomaa magiaa.
Korvaamaton ei lähde sitten yhtään eikä mihinkään, Jumal’ahjo viehättää hieman paremmin pelkistetyllä lausunnallaan. Mutta mistä lähtien mansikkapellot ja papan tarinat ovat kuuluneet Yrjänän tarinamaailmaan? Toisaalta arkisempi sanamaailma on uutena pelinavauksena piristys, mutta ei sekään nosta biisiä perusjollottelun yläpuolelle.
Loputtoman tuntuiseksi venytetyn nimibiisin lopun AOR-jazzproge saa melkein repimään hiuksia, vaikka ymmärrän toki, että jos Tapani Rinne on kokoonpanossa, niin kyllä hänen eteeristä puhallinhypnoosiaan kannattaa myös käyttää. Päätöskappale Taivaanvalaja lähinnä laahustaa raukeasti.
* *
Heliografin kokeneen taustaryhmän joukosta löytyy Jarmo Saaren, Jussi Kinnusen ja edellä mainitun Tapani Rinteen kaltaisia kaiken kokeneita kehäkettuja, mutta haastaako ryhmä Yrjänää lauluntekijänä luomaan tarpeeksi mysteerisiä, koskettavia tai koukuttavia soundillisia sukelluksia?
Heliografi maistuu hiukan liian turvalliselta, jättämättä jälkeensä sen isompia musiikillisia järistyksiä tai elämyksiä. Yrjänän viinestä on CMX:n kanssa löytynyt rajumpia, koukukkaampia, kauniimpia ja koskettavampia kappaleita levystä toiseen. Soololevyn soittajien soundikuva tukee kyllä toimivasti Yrjänän ääntä, eikä soitossa tai kappaleiden rakenteissa ole sinänsä mitään varsinaista valuvikaa. Mystiikka, magia ja melodiset koukut vain jäävät uupumaan.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Raukeasti pohdiskelevat nuotiojuhlat – arviossa Asan Eteenpäin Elävä
LEVYT | Asan uudelta albumilta on riisuttu biitit ja luupit orgaanisen pohdiskelun tieltä. Eteenpäin Elävä jammailee akustisen kitaran tahtiin.
Nyt pukinkonttiin on tarjolla niin kauneimpia kuin kalleimpiakin joululauluja
LEVYT | Täksi jouluksi on ilmestynyt kaksi uutta joululevyä, joiden lauluissa heijastuu erityisen hyvin yhteiskunta, jossa laulut on sävelletty.
Mä oon vähän outo, mutta silti ok – arviossa 20 000 Hz -yhtyeen kolmoslevy Kaaosteoria
LEVYT | 20 000 Hz -yhtyeen suriseva soundi rakentuu syntetisaattoreille ja rumpukoneille, mutta melodia loistaa rosoisuuden keskeltä.
Levykatsaus: Keith Jarrett, Trygve Seim, Louis Sclavis, Avishai Cohen, Tord Gustavsen
LEVYT | Müncheniläinen levymerkki ECM on käsite. Modernin, eurooppalaistyylisen avantgarden lipunkantaja tunnetaan virheettömästä, pohjoismaisen viileästä soundistaan.
