Mara Ballsin kolmas studioalbumi leijailee ja maalaa ytimekkäästi – arviossa Maranormaali ilmiö

Mara Balls on kulttuurin monitaitajan ja aktivistin Maria Mattilan taiteilijanimi sekä samaan aikaan hänen kolmihenkinen yhtyeensä. Trion rouhea ja paikoin psykedeliaan sukeltava bluesrock rakentuu Mattilan lauluun ja kitarasankarismiin sekä niille pohjauraa luovaan Aapo Palosen bassoon ja Antti Palmun rumpuihin.

Mara Balls -yhtyeen kolmas studioalbumi Maranormaali ilmiö (Stupido, 2022) kuulostaa ennen muuta bändialbumilta, sen verran sulavasti kolmikko täydentää toisiaan. Ja vaikka levyn hyviä biisejä pystyy varmasti tuomaan kansalle myös soolokeikoilla, on levylle taltioidussa soundissa sen verran ytyä, ulottuvuutta ja nyansseja, että ainakin itse tahdon todistaa teokset nimenomaan triokokoonpanolla. Levymuodossakin energia, intensiteetti ja tunnelma välittyy hyvin – aiemmat Mara Ballsin studiosoitot ovat jääneet liven jalkoihin.

* *

Rutisten käynnistelevä Ainoa oikea svengaa hyvin. Jykevistä soundeista ja väkevästä ruvesta huolimatta Mara Balls osaa rakentaa myös melodista koukkua ja tanssijalkoihin iskevää keinuttavuutta. Mattilan laulun kuulaan suora julistavuus ja rauhallinen pohdiskelevuus yhdistyvät soiton luoman pohjan aallonharjalla omaleimaisen tunnistettavasti. Keimailevuuskin tulee jostain syvältä, tosi tarkoituksella.

Loveen jatkaa samoilla askelmerkeillä, toki muutaman asteen suoremmin ja kipakammin. Jos aluksi hiukan haaveiltiin siitä oikeasta, nyt langetaan jo loveen ja pyydetään sisäänpääsyä.

Lähdetkö kanssani tanssimaan? vetää sekä laulun että kitaran etäisempiin sfääreihin, mutta onnistuu aloituksellaan luomaan yhden levyn koukukkaimmista hetkistä. Kun liikkeelle on päästy, rullataan perinteisen kaahaavasti, mutta sopivan melankolisesti ja vauhdista huolimatta hötkyilemättä. Melodista on imua ja hikeä erittyy.

Tuu mun mukaan jatkaa samaa ihastuspäätöksestä seurannutta toimintaa tymäkän murisevasti. Trion hallittu viipyilevyys ja irtonainen psykedelia ovat monessa kohtaa paketin parhaita valintoja. Vaikka kaasua ja jytää on, Mara Ballsin paketissa ei hötkyillä turhaan. Hengittävyys ja tilan tuntu luo vaikuttavan tunnelman, jossa ajatuksille riittää tilaa.

Mitä pidemmälle levy etenee, sitä pohdiskelevammaksi, rauhallisemmaksi ja hypnoottisemmaksi se tuntuu käyvän. Valo voittaa pimeän liikkuu öisellä kävelyaskeleella melkoisen massiivisesti mutta luottaa pohdiskeluissaan toivoon ja uskoo tulevaan. Päivä pitenee ja lupaa meille kesää.

Pitkin Linnunrataa muistelee lapsuuden kirjettä itselle selkeästi kepeämmällä ja pelkistetymmällä ilmeellä. Pieni ja sympaattinen laulu, jonka loppua kohden kiihdyttelevä päätös olisi tässä kohtaa voinut jäädä poiskin.

Pienisuuri Tellus-planeetta istuu isän kanssa jutulle mukavan tarttuvalla, hiukan suoraviivaisemmalla otteella. Vaikka kitara tiluttaa, ilme on silti edelleen enemmän pohdiskelevan leijuva kuin paahtava.

Levyn päätöksenä kuullaan kaksi kaunista slovaria, heleän vähäeleinen näppäily Hiljaa sekä tummasyisesti väreilevä Yksi laulu. Riisutun kuulaissa tunnelmoinneissa Mara Balls onnistuu vielä vauhdikkaampia raitojakin paremmin tiivistämään tunnelmasta intensiivisen ja uutta kuuntelua huutavan. Kun myös vauhdikkaammassa osastossa on tarttuvaa melodiaa, pohdiskelevaa hypnoosia ja korkeuksiin asti ulottuvaa tilan tunnetta, voi kolmikon sanoa onnistuneen hienosti kokonaisuuden kanssa.

Maranormaali ilmiö on mukavan monipuolinen paketti, jossa on selkeästi tunnistettava soundi, hyviä kappaleita ja hienoja tunnelmia.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua