Lyytin kakkoslevy Toiveet ja helyt tarjoilee upean kimpun helisevää kaipausta ja värisevää lihaa

Kuva: Luova Records

Toiveet ja helyt kuulostaa siltä, että se on syntynyt nopeammin, hiukan spontaanimmin ja se on paljon enemmän bändilevy. Yksinäinen runotyttö on löytänyt ympärilleen orkesterin, jos levyn synnyttämiä ensitunnelmia hiukan kärjistetysti kuvailisi.
Levyn dramaturgiassa avainkappaleet ovat artistin omien sanojen mukaan Puhalla ja toivo sekä Mihin voi soittaa? Kumpikin kappaleista rakentuu poikkeuksellisen vahvasti tarinankerronnalle jopa siinä määrin, että kappaleen sovituksen kehyksiä jo kolistellaan; kaikki sanat eivät meinaa mahtua.

Kumpikin on hieno biisi, mutta löysin levyn kulmakivet muualta.

Umpihankeen mutta latu on oma

Puhuttelevimmiksi kappaleiksi levyllä nousevat lopulta vilpittömässä rohkeudessaan, ilman naiiviutta tunteet paljaaksi riipivä biisikaksikko Kimppu kaipausta ja Avosydän.

Samaan aikaan trillerimäisen kujanjuoksun tunnelman ja rämäpäisen avoimuuden vangitseva Kimppu kaipausta on ehdottomasti yksi Lyytin tähänastisen tuotannon parhaista kappaleista. Pakopistettä etsivine lintuineen ja lattiaan särkyvine sateineen lyriikka lumoaa.

Avosydän puolestaan haastaa: ”Katso poispäin jos et kestä vastarakkautta”, ja sitten mennään umpihankeen rakenteista välittämättä. Polku on oma, ei muiden määrittämä. Mukaan tulee edelliseltäkin levyltä tuttua manifestinomaisuutta, joka sitoo levyä hienovaraisesti vasemmistolaiseen taistelevan taiteen perinteeseen.

Edelliseltä levyltä tuttu värikylläisyys on mukana Lyytin taidepopissa edelleen, mutta bändi tuo mukaan vielä enemmän sävyjä. Maagisen realismin tuntu on edelleen vahva. Samoin yhteiskunnallinen tarkkanäköisyys. Jos eläisimme toisenlaista aikaa, tämä levy herättäisi intensiivistä yhteiskunnallista keskustelua.

Isoisän varjo jätetty taakse

Lydia Lehtolan persoonallinen laulutapa on edelleen voimavarana mukana, mutta hän ei samalla tavalla enää leikittele sillä kaikin mieleen tulevin tavoin. Kenties esikoisella tuli jo naulattua sekin teesi seinään, että näin minä laulan, koettakaa kestää. Nyt tulkinta on vapautuneempaa ja kenties tässä tulee selkeimmin esiin se levyn rentoutuneisuus.

Toiveet ja helyt ei kenties puske samalla tavalla ensi iskulla sydämeen kuin edeltäjänsä, mutta lopulta se taitaa olla kokonaisuutena vielä vahvempi. Pienet kauneusvirheet tekevät siitä vain täydellisemmän ja kuunteleminenkin muodostuu vapautuneemmaksi kokemukseksi.

Esikoisen hienoinen väkisinselittäminen ei enää tätä levyä vaivaa. Ehkä sekin auttaa, että Lyyti teki isoisänmurhansa – hän on Jörn Donnerin lapsenlapsi – jo esikoislevyllään. Kappaleessa Olen matkalla kaatamaan patsaita tämä varjo kuopattiin niin tyylikkäästi, että sen voi varmaan katsoa hoidetuksi.

Edellisellä levyllä tehtiin myös kotiseudulle kunniaa Pielisjoki-kappaleen verran, nyt tyydytään vain mainitsemaan Pyhäselän vedet. Sen verran voi ajatella kyllä kotiseudun kuuluvan, että muutamassa kohtaa levyä mieleen tulee vahvasti joensuulainen marginaalibändi Jolla.

Levyn keskeiseksi kysymykseksi nousee, kannattaako heittäytyä kun rakenteet painostavat pysymään lestissä ja sopeutumaan. Kannattaako rakastaa kun ympärillä on niin paljon vihaa? Kuuntelukokemuksen perusteella voi sanoa, että kyllä kannatti.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua