Levyarvio: Maanviljelijä ja kääntäjä Jukka Nissisen kakkoslevy II nostaa bändisoiton myötä esille monta Nissisen tähän mennessä parasta kappaletta mutta pitää sisällään myös hiukan vaisumpaa materiaalia
Jukka Nissinen: II (Hillotehdas / Humu, 2019).
Jumalan ruoska -punkyhtyeestä tuttu vieremäläinen maanviljelijä ja kääntäjä Jukka Nissinen julkaisi mies ja kitara -rakenteisen soolodebyyttinsä vuonna 2017. Jo silloin miehen suoraviivaisen riisuttu mutta ironialla ladattu sanailu nousi esille. Esimerkiksi hirtehinen Polttoitsemurha toimii. Nyt Nissiseltä saadaan kuulla toinen albumillinen vastaavanlaisia tarinoita, mutta nyt bändin soittamana.
Musiikillisesti Nissinen liikkuu debyytin tavoin folkista rockiin mutta annostelee elementtejä myös bluesista. Myös savolainen kuplettiperinne on selkeä vaikute. Jukka Nissisen bändissä soittaa lyömissä Mikko Alvasto, bassossa Santtu Lähderinne, huuliharpussa ja bongoissa Ville Miettinen, bongoissa myös Ville Pyykkö sekä avausraidalla Bändit hajoo kitarasoolon Konsta Lappi. Maestro itse soittaa kitaraa, koskettimia ja triangelia. Vaikka laulussa Nissinen on selkeästi eturivissä, tarjoilee yhtye myös vahvasti taustalaulua.
Olennaisinta on toki, löytyykö kakkosalbumilta sellaisia koukukkaita hetkiä, jotka jäisivät soimaan? Kyllä, etenkin ansaitusti etukäteen julkaistu Suomalaiset tarjoo kahvit -rokki on yksi kuluvan vuoden parhaita biisejä ja onnistuu tavoittamaan jotain suomalaisesta mielenlaadusta. Kahvia on tarjolla missä vain ja kengät jätetään eteiseen.
Myös hilpeä Et oo tuntevinaan sukeltaa oivasti urpoon suomalaiseen kykenemättömyyteen kertoa kiinnostuksestaan. Reissumies on samoin oivallinen, huuliharpulla ryyditetty menopala siitä, kuinka vissy ja ruisleipä miehen tiellä pitää.
Toinen olennainen kysymys on mitä uutta bändisoitto tuo kokonaisilmeeseen. Heti avausraita Bändit hajoo iskee tiskiin bluesisti karhean rockin, jossa Nissisen positiivinen ja menevä laulu saa taakseen mukavan mureasti etenevän rallin. Nuoruuden hairahdusta avaava Kirkonpolttaja yhdistelee kuplettia haikeaan muisteloon, 52 tuumaa tsiigaa telkkaria, kiertää lenkkiä ja nostaa stemma-huudetulla kertosäkeellään mukavasti menohaluja.
Levyn kansikuvan on ottanut Juho-Pekka Hukkanen.
Suomenkielisestä lyriikastaan huolimatta englanniksi nimetty Spaceship Earth loppuu herkullisesti kysymykseen ”mitä sinä sanoisit semmosesta, jos syanidia dokaamme”. Myös hiukan ärsyttävämpiä raitoja löytyy, kuten esimerkiksi Hallussapitäjä, jossa ”possessoidaan dänkkii”. Elämän tarkoitus näppäilee huohottavaa verbaalista hölkkää hiukan liikaa pikajuoksuna.
Toisen puolen aloittaa unelias Robottikeho, joka nousee mukavasti riehakkaaseen rokkipaahtolentoon pohtiessaan tulevaisuuden robotiikan hyviä ja huonoja puolia. John Rambo pohtii Rambon alokasaikoja, luonteenpiirteitä ja tappokoneen tarpeettomuutta siviilissä mukavan koukukkaalla otteella. Taivaallinen olento näppäilee hiukan ohilipuvasti, myöskään raukea, Cheekin elämäkerrasta ammentava Suihkulähteet suihkuaa ei oikein lähde. Onneksi albumin päättävä Valmis maailma kaahaa kepeästi pohdiskellen hyvän loppurynnistyksen kokonaisuudelle.
Levyn parhaat hetket nousevat vahvasti esille mutta vähemmän koukuttavaa materiaalia on turhan paljon. Bändisoiton suomat varioimismahdollisuudet tuovat huomattavasti lisää nyansseja ja alleviivaavat Nissisen laulamien tarinoiden vahvaa imua. Bändimalliin siirtyminen siis kannatti.
Vinyylin oheen on biisien kohdalle ujutettu lyhyt tiivistys siitä mistä on kyse ja sanojen perään myös soinnut, mikä on mukava bonus.
Ilkka Valpasvuo
