Louie Blue eli turkulainen Alec Moborg on syntynyt väärään maahan. Wire on yhä jännittävä, vaikka on jo uransa kuudennella vuosikymmenellä. Antti Lähde kuunteli vuoden ensimmäisiä levyjulkaisuja.
Antti Lähde
Turussa syttyi tähti
En ole tiedustellut asiaa esimerkiksi Kersti Juvalta, mutta suomen kielestä ei taida löytyä kunnollista vastinetta erinomaiselle englannin kielen käsitteelle ”backhanded compliment”. Se tarkoittaa kohteliaisuutta, jonka voi ymmärtää loukkaukseksi, tai loukkausta, joka on tarkoituksellisesti naamioitu kohteliaisuudeksi.
Yksi suomalaisen kulttuurijournalismin klassisimpia ”rystykehuja” on tietenkin ”ihan hyvä suomalaiseksi”. Esimerkiksi: ”Klaus Härön Tuntematon mestari on ihan hyvä elokuva suomalaiseksi”.
Louie Blue on kuitenkin enemmän kuin ”ihan hyvä suomalaiseksi”, hädin tuskin täysikäinen turkulaisartisti on nimittäin ”todella hyvä suomalaiseksi”.
Kansallisuudella on Bluen eli Alec Moborgin tapauksessa merkitystä, sillä hän tekee musiikkia tyylilajissa, jonka historia on Suomessa lähes olematon ja vailla mainetekoja. Notes-minialbumilla (Sony Music / Booa Music, 24.1.2020) soi äärimmäisen tyylikäs ja läpeensä globaali melodinen elektroninen R&B ja klubipop, jota maailmalle sorvaavat Kaytranadan ja GoldLinkin kaltaiset tähtituottajat.
Toisin sanoen: Moborg on syntynyt aivan väärään maahan.
Neljä Notesin yhdeksästä kappaleesta julkaistiin viime vuoden puolella singleinä. Niistä varsinkin sielukkaat, brittigaragen rytmeissä keinuvat Confused ja Like That herättivät uteliaisuutta ja ”suomalaistako muka” -tyyppistä epäuskoa.
On upeaa huomata, etteivät levyn viisi uutta kappaletta kalpene singlejen rinnalla. Niistä parhaina nousevat esiin Down the Road samppanjanraukeine, George Michaelista muistuttavine yökerhosvengeineen ja Cloud of Confetti, levyn harsomainen päätösraita, jolla Moborg vihjaa viehtymyksestään Frank Oceanin ja King Krulen kaltaisiin popmusiikkia abstraktimmin ymmärtäviin artisteihin.
Latteuksia eetteristä
Maailman lattein popkappaleen nimi on Hold On. Tosin hyvän haasteen tälle heittävät fraasiklassikot Everybody Hurts ja Heart on Fire.
Nämä kaikki ovat lauluja Alice Bomanin esikoisalbumilla.
Jonka nimi on – uskokaa tai älkää – Dream On (Adrian Recordings, 17.1.2020).
Eikä siinä vielä kaikki. Malmöläinen Boman on löytänyt ruotsi-englanti-ruotsi-taskusanakirjastaan myös syvällisyydet The More I Cry, It’s Ok It’s Alright ja kaiken kruununa Who Knows. Sillä kukapa meistä todella tietäisi – yhtään mitään!
Tällä ei olisi tietenkään mitään merkitystä, jos Boman olisi häkellyttävän luova ja persoonallinen artisti. Valitettavasti Dream On paljastuu musiikillisesti yhtä mielikuvituksettomaksi albumiksi kuin se on biisilistansakin perusteella.
Odotuksia nostattanut Don’t Forget About Me (aika tutun kuuloinen biisin nimi tämäKIN!) nousee hiukan omaa Jaakko Eino Kaleviamme muistuttavassa pumpulisen tukkoisessa elektropopsoundissaan albumin selvästi parhaaksi kappaleeksi. Muuten Dream On soi muodollisesti päteviä ja höyhenenkeveinä eetterissä leijuvia popballadeja, jotka tuntuvat haaveilevan pääsystä Twin Peaksin Bang Bang Barin esiintymislavan punaisten verhojen katveeseen.
Mutta siellä seisoo jo Julee Cruise, eikä doppelgängerille ole tarvetta.
Skotlantilais-intialaisia timantteja
James Yorkstonin musiikki huokuu antropologin ja käsityöläisen kärsivällisyyttä. Pian viisikymppinen skotti ei ole luonut uransa aikana silmäystäkään valtavirtaan päin vaan on jatkanut huolella ja hartaudella toteutettujen folkalbumien tehtailemista jo pian kahdenkymmenen vuoden ajan.
Navarasa – Nine Emotions (Domino Recording, 24.1.2020) on Yorkstonin noin kahdestoista levy, kolmas basisti John Thornen (Lamb) ja intialaisen saranginsoittajan Suhail Yusuf Khanin kanssa. Trion aiemmat levyt ovat olleet erinomaisia, eikä Navarasa tee sarjaan poikkeusta.
Näppäilty akustinen kitara, vaikertaen vonkuva sarangi sekä omia teitään kulkeva pystybasso muodostavat hypnoottisen maailman, jota kokoonpano varioi dynaamisesti; vaikka paletissa on vain muutama sävy, levyn yhdeksän kappaletta ovat kaikki äänikuvaltaan tunnistettavia ja keskenään erilaisia.
Vaikka kuuntelisin mielelläni albumillisen The Shearing’s Not for Youn kaltaisia yksinkertaisia folk-kaunokkeja, näyttää Navarasa todellisen arvonsa poiketessaan loppupuolellaan sivupoluille. Yorkstonin kalmanvakavasti hoilaamaa Twa Brothers -kansanlaulua säestää eriskummallinen beatbox-mölinä (”…nn-taka-taka-tiki-nn… ding-dang-taka-ti-ding…”), ja perään kuultava Waliyan Da Raja hehkuu raga rockin ja jazzin arvaamatonta energiaa.
Mainittakoon vielä, että Song for Oddurin säe ”love makes diamonds from coal” on paitsi alkuvuoden koskettavinta laululyriikkaa myös tärkeää ja totta.
Rock, not roll
James Yorkston toivottavasti joskus tunnustetaan Britanniassa kansallisaarteeksi. Wire-yhtyeen kanssa näin on tainnut jo käydä – ja täysin ansaitusti.
Wire perustettiin Lontoossa vuonna 1976. Kaikista brittipunkin pioneereista se hylkäsi punkin ensimmäisenä ja kaksi taiderockin klassikkoalbumia (Chairs Missing, 1978, ”154”, 1979) luotuaan katosi kokeellisen elektronisen musiikin syövereihin.
Wiren 1980-luvun lopun comeback jäi valitettavan lyhytaikaiseksi mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen bändi on toiminut tasaisen aktiivisesti – ja peräti vuoteen 2006 asti alkuperäiskokoonpanossaan.
Mind Hive (pinkflag, 24.1.2020) on bändin kahdeksas levy 2000-luvulla. Bändi ei ole keksinyt pyörää uudelleen, mutta on hionut siihen uusia kantteja ja kulmia.
Sillä silloin kun Wire ”rockaa”, se ei missään tapauksessa ”rollaa”. Bändi soittaa kuin pakkopaidassa, mekaanisesti, kolhosti, epämukavasti jurnuttaen. Musiikissa on kitkaa – ja se kuulostaa jännittävältä. Helpommalla kuulija pääsee Off the Beachissä, jonka kevyt pop-ote tuo etäisesti mieleen Wiren tunnetuimman kappaleen, Outdoor Minerin (1978).
Mind Hive on jälleen kerran hieno levy, koska miksi ihmeessä Wire tekisi muunlaisia. Erittäin hienoksi sen kohottavat sellaiset kappaleet kuin Shadows ja Humming, joissa Graham Lewisin, 66, ja Colin Newmanin, 65, äänet leijuvat raukeiden, loppumattoman aavojen ambient-maisemien yllä – kuulostaen vuosikymmeniä ikäänsä nuoremmalta, tai vuosituhansia vanhemmilta.
Pelkkää pintaa, rehellisesti
AIR oli yksi 1990-luvun lopun suurimpia hipsterisensaatioita ja tuntui hetkellisesti näyttävän suuntaa koko popmusiikin tulevaisuudelle. Mahdottoman elegantti ranskalaisduo jäi kuitenkin pian retrofuturistisen pallotuoli-utopiansa vangiksi, ja sen musiikki peittyi trendikahviloiden kuppien kilinään.
AIR on yhä olemassa, mutta ei niinkään aktiivisena yhtyeenä kuin luksusbrändinä, joka tekee toisinaan obskuurin elokuvasoundtrackin ja toisinaan korkean profiilin konserttikiertueen.
Concrete and Glass (NCLS, 24.1.2020) on AIRin Nicolas Godinin toinen albumi ja seuraaja viiden vuoden takaiselle Contrepointille. Se kuulostaa ehkäpä enemmän ”vanhalta kunnon AIRilta” kuin mitään mitä Godin (se Beatles-tukkainen, jolla on ranskalaisempi nenä) tai Jean-Benoît Dunckel ovat tehneet sitten vuoden 1998 Moon Safari -klassikon.
Concrete and Glass ei ole missään määrin ”aitoa” tai ”rehellistä” musiikkia” – paitsi siinä mielessä, ettei se edes teeskentele olevansa kiinnostunut mistään muusta kuin pinnoista, tekstuureista ja musiikin arkkitehtonisista ratkaisuista. Sinänsä albumin nimi on jopa alleviivaavan rehellinen.
Lauluosuudet, koska niitä kai pitää popmusiikissa olla, Godin sälyttää vierailijoiden (mm. Hot Chipin Alexis Taylor, Kadhja Bonet) ja vocoderin harteille. Kone vie jälleen kerran voiton: What Makes Me Think About You on upea poplaulu, jonka harva ihminen olisi pystynyt tulkitsemaan nyt kuultavan melankoliarobotin koskettavuudella.
Lue lisää levykatsauksia täältä.
