Lemmenpyssyjen nännilaserit ovat hyvässä liekissä – arviossa LP5

Kuva: Soit Se Silti

Vuonna 2001 perustettu tamperelainen rockkvartetti Lemmenpyssyt on uskollisesti pitänyt kiinni suoraviivaisesta suomenkielisestä rock-asenteestaan ja kieli poskessa överiksi vetävästä ”katurockin Hunks” -imagostaan, johon kuuluvat hikiset vatsalihakset ja musiikkivideoilla karvaisista nänneistä singahtavat laserit. Musiikillisesti hardrock-orien suorin esikuva on edelleen KISS, mutta mausteita löytyy perinteisen ”AC/DC:n kautta Popedaan ja MC5:n kautta Motörheadiin” -kaavan ulkopuoleltakin. Keskimäärin yhtye kuulostaa viidennellä levyllään lähinnä Lemmenpyssyiltä, vaikka melkoisen suoria viittauksiakin vilautellaan.

Monen muun projektin tapaan koronapandemian takia hamaan tulevaisuuteen siirretty LP5 (Soit se silti, 2025) on nauttinut kypsytysajastaan. Uusia biisejä on saatu laulaja-kitaristi Kidin ohella myös basisti Klintiltä ja sen myötä sävypalettikin on moninaistunut. Edellisen albumin (IIII, 2018) tapaan pääosin Jussi Lehtivuoren kellaristudiolla Raholassa nauhoitettu ja miksattu levy pitää sisällään myös korona-aikana Olympiassa livenä soitetun mutta tyhjälle salille nauhoitetun, Neil Youngin hengessä revittelevän päätösraidan Silmiin sinisiin. Osa biiseistä on jo vanhempaa perua, pöytälaatikosta olisi yhtyeen mukaan riittänyt tavaraa tupla-LP:n verran. Näillä päätettiin mennä.

Lemmenpyssyjen vakivahvistuksen, erilaisia lyömiä ja helistimiä hellivän Tomi Krutsinin lisäksi levyllä vierailee Kidin mukaan noin keikkabussillinen porukkaa: Rauhassa & Rakkaudessa laulaa megalomaaninen seitsemän hengen kööri, ja Minttu Tervaharju lahjoittaa lauluääntään sen lisäksi Mulle tehtyyn. Antti Karjalainen soittaa urkuja Silmissä sinisissä ja äänittäjä-miksaaja Lehtivuori kitaroi ja urkuroi pariin kappaleeseen lisäelementtejä. LP5 yhdistelee silti juuri sopivissa määrin mausteita aika suoraviivaiseen keitokseensa. Pääasia ei huku.

Levyn alku on tiukka. Klintin lentoluvalla käynnistyvä Kerosiinii jytää nimensä mukaan korkeaoktaanisesti. ”Tippa sua niin mä nousen pilviin”, uhoaa Kidi, kun bändi paahtaa murealla haaralla mutta kepeästi tilutellen.

* *

Beibi keventää soundia ja nousee enemmän diskorokkaavaksi tanssianthemiksi Rihanna mielessään, vaikka biisiin herutellaan myös KISSiltä tuttuja pohjavireitä ja hardrockin kaikuista rupisuutta. Itsekontrolli lähtee, mutta ei sitä edes kaipaa kiiman kasvaessa. ”Tuu ja jää mun luo, hei beibi”. Eipä sitä voi paljon suoremmin ilmaista.

Rauhaa & Rakkautta kaipaa ”peace, love and understandingiä” ihan kaikille mukavan rennon riehakkaalla otteella, isolla sovituksella ja kunnon kuorohoilotuksella. Kesäinen hippianthem soi hienosti myös ison avarassa rokkiwagonissa.

Painetta lataavan säkeen ja irti purkautuvan kerron vaihtelulle rakentava, suhteellisen hengittävä Liekeissä palaa Pyssyjen monesti käyttämään tulenarkuuteen. Tällä levyllä soivan Kerosiinin ohella yhtyeeltä on kuultu niin Polttaa, Bensaa liekkeihin kuin Palaa-nimisiä kappaleita. ”Kipinä vaan niin tää tuli karkaa”.

* *

Entisestään rauhoittuva ja rokkielkeitä riisuva Mä en oo oikea cowboy viittaa nimellään luonnollisesti J. Karjalaisen hittiin, mutta ammentaa myös Thin Lizzyn Cowboy Songista. Pyssyt rakentaa aineksista melko omannäköisensä, hymyilevän säröslovarin, jonka tahdissa ”on aika auringonlaskuun kanssas ratsastaa”. Mulle tehty viittaa niin nimellään kuin alun kitarakuviollaan KISSiin, vaikkei biisi sinänsä I Was Made For Loving Yousta viivasuoraan ammennakkaan.

Klintin karheasti laulama Tämä ei ole (Rakkauslaulu) on säröstään huolimatta haikea slovari, jonka kaihoisa melankolia onnistuu kurkottamaan yhtyeen leikittelevän machon ulkokuoren taakse, sinne missä sielua kaihertaa ja elämän raadollisuus korvaa ensi-ihastumisen kaikkivoipuuden. Hyvää vastapainoa nousuhumalaiselle kiimalle.

Tasaisen maukas ja muheva perusralli Vuorokausirytmi palaa kepeämpään ilmeeseen ilman edellisen melankoliaa. Yöunet menee muttei haittaa, koska niin paljon saa tilalle. Silmiin sinisiin päättää levyn yli seitsemän minuutin pituisella tunnelmoinnilla, jossa Neil Youngin maalaileva karheus kohtaa ajattoman aamuöisen pohdiskelun. Biisin livesoittototeutus hengittää hienosti ja soiton ilmavuus antaa toimivasti tilaa kitaristien herutussooloille.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua