Kuva: Bella Union
LEVYT | Yhdysvaltalaisen folk-artisti Laura Veirsin ääni luo kauneutta myös alakuloisemmista hetkistä.
”My Echolla kaikaa vahvasti suru ja jonkinlainen päättymisen tunnelma. Siinä ei kuitenkaan ole koko totuus, albumilla soi vahvasti myös toivo.”
Yhdysvaltalaisen laulaja-lauluntekijä Laura Veirsin yhdestoista studioalbumi My Echo (Bella Union, 2020) kertoo hajoamisesta ja pirstaloitumisesta. Levyn teema on samaan aikaan yhteiskunnallinen ja henkilökohtainen, sillä levyn tekemisen aikana Veirs erosi pitkäaikaisesta aviopuolisostaan, tuottaja ja muusikko Tucker Martinesta. Toki samanlaista intiimin kiireetöntä ja ajattoman melankolista maisemaa on Veirsin levyillä kuultu aikaisemminkin, mutta My Echolla kaikaa vahvasti suru ja jonkinlainen päättymisen tunnelma. Siinä ei kuitenkaan ole koko totuus, albumilla soi vahvasti myös toivo.
Parhaimmillaan tunnekirjon alakuloisemmista tiloista saa ammennettua syvälle ihon alle menevää, ajattoman kestävää kauneutta. Näin tapahtuu myös My Echolla. Heti avausraita Freedom Feelingin pelkistetty, haikean kiireetön ja intiimin kuulas folk-näppäily koittaa vyöryä melankolisuudessaan lohdulliseksi viitaksi viimeistään jousien kasvattaessa siipensä kappaleen ylle. Vaikka aallot ovat kohtalaisen matalia, on meri jo tumma ja aurinko laskenut taivaanrannan taa.
Heleästi hymyävä Another Space And Time on onneksi kepeämpi muistelu menneistä päivistä, ettei mennä suorilta pelkästään syvään päähän ilman pelastusrengasta. Kappaleen muhevuutta ja irtonaisuutta lisäävät niin pienieleisesti käytetty lauluduetto kuin riitasointuiset mausteet. Vaikka alun harmonisuuden haastaminen on ihan tervetullutta, menee kappale ehkä hiukan turhankin pitkän kaavan kautta lopputunnelmoinneissaan. Tunnelmaltaan se on silti aivan ihana.
Turquoise Walls tuplaa toimivasti laulua hipsuttelevan soiton johtotähtenä, mikä tuo kappaleeseen mukavasti isoutta. Memaloose Island nuotiokitaroi ja vinguttelee menevämmin ja pitää kantrifolkissaan aika duurin ilmeen. End Times on nimensä puolesta lopun aikojen ytimessä, mutta pohdiskelee asioita kohtalaisen optimistisesti, joskin seesteisesti. Veirsin ääni soi hienosti pelkistetyn soiton päällä.
Burn Too Bright hohtaa nimensä mukaisesti kirkkaammin ja energisemmin, enemmän bändisoivana reippaampana askelluksena. Veirsin laulu ei silti huku tai katoa soitannon volyymin koon kasvaessa, vaan pysyy hienosti siinä rennon pohdiskelevassa luontevassa muodossaan, joka hänen kappaleitaan leimaa.
Jälleen näppäilevämpi ja ilmavampi Brick Layer hidastaa hienosti kauniin haikean melodian äärelle, jossa Veirs on ehkä parhaimmillaan. Kappale ja sen tunnelataus on albumin hienoimpia hetkiä. All The Things on pari askelta enemmän liikkeellä ja onnistuu vaivattomasti puuteroitumaan söpöksi keinutteluksi.
Vaikka I Sing To The Tall Man rakentaa muun muassa pelkistettyä torvimaustetta taustamaalaukseen, ei se oikein tahdo kappaleena liikahtaa vaan jumittaa otsikkonsa äärellä. Intiimi ja huohottava toteutus on sinänsä ihan toimiva ratkaisu, mutta minua se ei nappaa sisäänsä. Onneksi päätösraita Vapor Trails palauttaa musiikillisen liikkeen palettiin ja tekee sen vielä hienosti keinuvalla eteerisellä silittelyllä. Kappaleen duetto on upea!
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
