Levyarvostelu: Antti Lötjönen ei julistaudu Quintet East -levyllään jazzin uudistajaksi, mutta onnistuu tekemään kunniaa esikuvilleen sekä kontrabassolle.
Antti Lötjönen: Quintet East (We Jazz, 17.4.2020).
Basistit soittavat jazzissa perinteisesti vähiten sooloja siitä yksinkertaisesta syystä, että (kontra)bassosooloja on huomattavasti vaikeampi kuulla (ja viheltää) kuin vaikkapa vaskien laulavaa ääntä. Basson tehtävänä on usein toimia muut soittimet yhteen liimaavana tekijänä ja saada ne kuulostamaan mahdollisimman hyvältä, kuten Antti Lötjönen itsekin on asian muotoillut.
Basistien soololevyt eivät silti ole harvinaisia, sillä onhan lähes jokainen jazzmuusikko samalla myös säveltäjä. Näin on myös Antti Lötjösen laita. Ja kyllä Quintet East -levystä kuulee, että se on basistin johtaman yhtyeen tekemä levy. Levyllä Lötjönen saa kappaleissa poikkeuksetta ensimmäisenä soolovuoron.
Quintet East -levyllä 40-vuotista maallista matkaansa juhlistava Lötjönen tunnetaan monen suomalaisen eturivin jazzyhtyeen luottopakkina, jonka varmasti groovaavan kontrabassottelun ylle ovat antaneet torviensa visertää Verneri Pohjolan ja Timo Lassyn kaltaiset suomijazzin tähdet. Lisäksi Lötjönen tunnetaan lukuisista kotimaisesta huippuyhtyeistä: The Five Corners Quintetistä, Ilmiliekki Quartetista, Aki Rissanen Triosta, 3TM:stä.
Luotto ja arvostus toimivat myös toiseen suuntaan: Lötjönen on saanut todellisen dreamteamin ensimmäiselle albumilleen, jossa hän itse toimii orkesterinjohtajana. Trumpetissa on veli Verneri, saksofoneissa kokeneet kehäketut Mikko Innanen ja Jussi Kannaste. Lötjösen kanssa rytmiä punoo niin ikään monessa liemessä keitetty Joonas Riippa.
Soinniltaan Quintet East on varsin perinteinen, akustinen, ”moderni” jazz-levy. Moderni lähinnä sanan 1960-lukuisessa merkityksessä. Musiikissa ei tavoitella uusia fuusiota – sillä jazz on itsessään fuusiota! – eikä äänikuvassa suosita uudenaikaisia ääniefektejä ja -lähteitä.
Levyn ensimmäinen varsinainen biisi ja myös ensisingle Erzeben Strasse groovaa maukkaasti ja viekkaasti Wayne Shorterin ja Lee Morganin hengessä. Melodian äkkiväärä rytmittely lomittuu hauskasti perinteiseen swing-poljentoon. Lötjösen soolo muistuttaa sen sijaan marokkolaisesta gnawasta, bassomusiikkia sekin. Tähän Pohjola vastaa rauhallisesti kaarrellen, vaikka syke yltyy muun yhtyeen toimesta.
Pianoton ja kitaraton kokoonpano jättää tilaa bassolle soida ja kuulua hyvässä balanssissa rumpujen kanssa vaskien ollessa vastuussa harmonioista ja melodioista. Hienoa on, ettei kappaleita soiteta missään vaiheessa tukkoon, vaikka virtuositeettia yhtyeessä riittäisi vaikka lahjattomille avustuksina jakaa.
Levyn (vinyyliversion) kumpikin puoli alkaa Monographeiksi (tutkielma) nimetyillä kappaleilla. Monografit I ja II ovat lyhykäisiä, reilun minuutin mittaisia bassosooloja, joissa niissäkään olennaisinta ei ole virtuositeetin korostaminen, vaan oikean moodin tavoittaminen ja tunnelman välittäminen. II-osa on jousella soitettu ameebamaisesti muuntuva harmoniarypäs, jossa Lötjösen instrumentti kuulostaa melkein jouhikolta.
Levyn ainoa lainakappale, Robert Charles Kingstonin Mary Hartman, Mary Hartman puolestaan viittaa edesmenneiden jazz-sankareiden Ornette Colemanin ja Charlie Hadenin suuntaan.
Pocket Yogasta tulee mieleen Miles Davis Quintetin 1960-luvun ”kypsän kauden” kiihkeät post-bop-tunnelmat. Oblique kääntää katseen jälleen Afrikkaan ja lähestyy tyyliltään ns. spiritual jazzia. Funkkaava P.S. jää harmittavan lyhyeksi miniatyyriksi ja kuriositeetiksi, sillä helposti sitä olisi kokonaisen kappaleen tehnyt. Pidempänä se olisi tuonut levylle lisää rytmistä moninaisuutta.
Le Petit Lactoire alkaa kuvitteellisena öisenä kävelynä Pariisin kujilla ja viipyillen etenee kohti kiihkeän eroottista Kind of Blue -tyylistä jamia. Levyn päättävä, ”elokuvallinen” Rowan sopisi hyvin jonkinlaisen dramaattisen dokumentin tunnariksi.
Lötjönen ei julistaudu Quintet East -levyllään jazzin uudistajaksi. Sen sijaan hän on yhtyeineen luonut tummasti tunnelmallisen, tasapainoisen ja traditionaalisen levyn, josta välittyy spontaani soittamisen riemu ja musiikin meditatiivinen syvyys.
Sami Nissinen