Kokenut hardcorejyrä Hero Dishonest väläyttelee vain hetkittäin – arviossa Flat Society

Kuvat: Aija Svensson / If Society

Vuonna 1999 perustettu helsinkiläinen hardcore-yhtye Hero Dishonest polkaisee ulos jo yhdeksännen albuminsa. Flat Society (If Society, 2024) on jälleen sitä ehkä tutuinta HD:tä, jossa suomen ja englannin välillä sulavasti vaihtelevat intensiiviset rykäykset erittävät hikeä. Muutaman rauhallisemman hetken hengityksillä albumi jaksaa komeasti 13 kappaleen ja 28 minuutin kestonsa.

Hardcore-maailman helposti yksiuraisessa ja puuroutuvassa lajityypissä ”Herot” ovat hienosti onnistuneet nousemaan massasta niin lyriikoillaan kuin viihdyttävillä keikoillaan. Nyt elämme kuitenkin sellaisia aikoja, että helsinkiläistenkin tarinoissa puheisiin nousee äärioikeiston uhka, ilmastonmuutos ja homofobia. Ahdistavista aiheista punotaan synkästi turpiin paiskovaa muutaman riffin junttausta, jossa ei kauheasti keskitytä briljeeraamaan hienoilla soittokuvioilla. Mutkista mennään suoraan ja aidasta läpi. Onneksi ei ihan koko aikaa kuitenkaan.

Levyn avaava Sä ei halua miettiä mitään paskapäitä ja mulkkuja vaan sua ja yrittää siinä samalla saada päänsä kuntoon. Hiukan kaartavammalle vaihteelle loppupuolella rauhoittuva kaasupoljin sallii paremman otteen lyriikoista. Kipakka Flat Society A.D. purskauttelee jälleen englanninkieliset sanansa puuroksi asti, Veronpalautus nousee hieman selkeämmällä suoraviivaisuudellaan ja kippis ja kulaus -lausunnoillaan esille. Stemmatkin toimivat kivasti.

Synkästi junnaava ja vinguttava Earth Junk laahaa ja junttaa kelvosti, mutta venyttää asiaansa hiukan liikaakin. Painajainen jatkuu jatkaa aggressiivisemmin tylyllä turpiin vedolla. Hyvä meissä jatkaa samalla raideleveydellä nimensäkin mukaisesti hieman valoisammalla mutta vähintäänkin yhtä kipakalla dieselillä. Lopun ”se hyvä mikä meissä on” -mantra jää korvaa, samoin se, että se häviää, jos ei sitä ruoki.

Flat Society Death March vinguttaa synkän uhkaavasti ja riffittelee ärhäkkäästi. Tuplanopeudella hötkyilevä väliosa roikkuu puoliksi pientareella mutta onnistuu pysymään kyydissä. Kipakka Me emme voi mitään ei jää vellomaan epätoivossa vaan on pirteässä energisyydessään enemmänkin voimaannuttava kuin lannistunut.

Hero Dishonest ei ehkä itse ole tylysti lanaavan Past My Primen kaltainen, mutta tällä albumilla se paras terä pääsee esille vain välähdyksittäin. Yksi hetki ylitse muiden on kipakasti meuhkaava Bred With Hate, jossa ei ole turhia ylimääräisyyksiä. Yhdysvaltalaista Big Boysia talla pohjassa versioiva Brick Wall onnistuu herättämään hilpeyttä, kun vauhti alkaa olla niin kova, ettei bändi itsekään meinaa pysyä kyydissä.

Synkempää puolta tappokoneista ja sodasta pahoinvoiva Valkoiset rusinat ja tuplanopeudella rytkyttävä Kohdusta hautaan päättävät albumin hiukan yllätyksettömästi, hitusen liikaa niitä samoja polkuja jyskyttäen.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua