Kuva: Warner
LEVYT | Yhdysvaltalaisyhtyeen skeittipunkin, powerpopin ja punkrockin maastoissa mutkitteleva menestyspolku yltää jo neljänteentoista etappiinsa.
”Iskevyyden osalta Saviors on sitä parempaa Green Daytä, vaikka joukosta löytyy myös ohilipuvampaa materiaalia.”
Yhdysvaltalaisen Green Dayn skeittipunkista, powerpopista ja punkrockista ammentava soitanto ei ole hirveästi menettänyt omaleimaisuuttaan vuosikymmenien saatossa, vaikka yhtyeeltä on kuultu myös muun muassa American Idiot -levyn (2004) rockoopperaa sekä Good Riddancen ja Boulevard of Broken Dreamsin kaltaisia voimaballadeja.
Paikoittain kalifornialaisyhtye onkin ollut niin lähellä valtavirtapoppia kuin punkkia soittamalla ylipäätään on mahdollista. Helpon energisillä ja melodisesti terävillä iskusävelmillään trio on naulannut paikkansa jo Rockin Hall if Fameen asti. Yli sata miljoonaa levyä myynyt yhtye on totisesti myynyt, jos nyt ei itsensä, niin ainakin melkoisen hyvin.
Yhtyeen neljästoista studioalbumi Saviors (Warner, 2024) pitelee toimivasti kiinni yhtyeen helposta peruskaavasta, josta bändi osaa vuodesta toiseen vuolla melodiakoukkuja. Vaikka aikuiset miehet eivät lataa enää ihan samalla nuoruuden vimmalla kuin Dookien aikoihin, on Green Dayn soundi edelleen kerrasta tunnistettava. Bändin selkeä vahvuus on edelleen, että se antaa biiseille tarpeeksi tilaa hengittää. Vaikka runnotaan kipakasti punkkia, on iskuissa ja aalloissa myös suvantonsa.
Onneksi en ole punkpuristi, joten voin rauhallisin mielin kuunnella sata miljoonaa levyä myynyttä, oman juttunsa hienosti kaupallistanutta yhtyettä ilman että tarvitsee miettiä, kuinka autenttista touhu on. Eikä paljon haittaa, surffataanko välillä powerpopin lammikoissa tai herutellaanko isoa radioaaltoballadia. Iskevyyden osalta Saviors on sitä parempaa Green Daytä, vaikka joukosta löytyy myös ohilipuvampaa materiaalia.
Yksiuraisen tarttuvasti rallatteleva The American Dream Is Killing Me onnistuu lataamaan iskusävelmäänsä niin irkkumausteita kuin jousikoristellun beatlesmäisen osuuden ilman että kumpikaan tuntuisi olevan väärässä paikassa tai irrallaan. Nimensä mukaisesti aivot narikassa kohkaava Look Ma, No Brains! on malliesimerkki yksinkertaisesti rakennetusta, meiningillään valloittavasta punkrallista ilman sen kummempia krumeluureja.
Bobby Sox aloittaa autereisemmin käynnistyvien kappaleiden kavalkadin, mutta Green Day on sen verran kokenut, ettei sijoittele läpsytteleviä ralleja liian monta peräkkäin. Eikä yhtye myöskään jätä hyödyntämättä raukeiden aloitusten antamia mahdollisuuksia kunnon voimapotkuun. Taustaulinoilla koristeltu ”do you wanna be my girl/boyfriend” -kertsi nousee useammalla kuuntelulla vahvaksi korvamadoksi, joka kasvaa hienosti jykevämpään mutta irtonaiseen kaahaukseen.
Tylymmin turpiin kiskova ja jälleen hiukan irkkujuomalauluhenkinen One Eyed Bastard vakuuttaa merirosvojollotuksellaan. Dilemma haikeilee hetken, mutta lähtee sitten rouhimaan tarttuvasti. Irtonaisesta sytkytyksestä noustaan komean riehakkaaseen kertoon. Levyn käynnistävä biisiviisikko on erittäin hyvä!
1981 hakkaa päätä valloittavan energisellä peruspunkin alkuaikojen nostalgialla. Goodnight Adelinen voimaballadimainen, säröjyräävällä kerrolla kuorrutettu tuutulaulu saa peräänsä Coma Cityn perusriehakkaan mutta hiukan jumahtavan rockin sekä Corvette Summerin aurinkoisen, Beach Boysin hengessä hymyilevän perushyvän, pikkuhiljaa koukuttavan särörallin.
Suzie Chapstick edustaa jälleen Green Dayn läpsyttelyosastoa, mutta jää raukeassa säröpopissaan ja badabadappailussaan hiukkasen laiskaksi. Strange Days Are Here To Stay luottaa jälleen punkhaaraan ja tavaramerkkisäröön. Toimiva perusrenkutus, johon on luotu mukavan tarttuva kertosäe. Kelpaa kyllä.
Living in the ’20s pistää kolmen soinnun säekierron särön kaakkoon ihan toimivasti. Tunteikas Father to a Son on sinänsä muotopuhdas akustinen haaveilu, mutta isoksi kasvatetussa laahaavuudessaan turhan yllätyksetön. Levyn nimibiisi Saviors efektoi laulun ja mätkii mukavan rujosti. Kertosäe on ihan hyvä ja positiivinen tunnelma sopii päällekäyvään soittoon.
Ankkuriksi valittu Fancy Sauce kasvaa näppäilystä hiukan ärsyttävään voimaballadimaiseen jollotukseen ja alleviivaa levyn loppupuoliskon pientä tyhjäkäyntiä alkulevyn tiukkaan iskuun verrattuna. Pienellä karsinnalla käsissä olisi jopa erinomainen paketti.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Mä oon vähän outo, mutta silti ok – arviossa 20 000 Hz -yhtyeen kolmoslevy Kaaosteoria
LEVYT | 20 000 Hz -yhtyeen suriseva soundi rakentuu syntetisaattoreille ja rumpukoneille, mutta melodia loistaa rosoisuuden keskeltä.
Levykatsaus: Keith Jarrett, Trygve Seim, Louis Sclavis, Avishai Cohen, Tord Gustavsen
LEVYT | Müncheniläinen levymerkki ECM on käsite. Modernin, eurooppalaistyylisen avantgarden lipunkantaja tunnetaan virheettömästä, pohjoismaisen viileästä soundistaan.
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
