Levyarvostelu: Karin Mäkirannan ja Helmi Tikkasen yhtye laventaa dream popiaan synkeillä elementeillä. Ristiriita uhkakuvien ja hattaran välillä terävöittää ydintä.
Karina: 2 (Playground, 28.2.2020).
Karin Mäkirannan ja Helmi Tikkasen yhtye Karina iski lähelle maalin keskustaa dream popin maailmassa rakkauslauluja kerivällä debyytillään keväällä 2018. Nyt otetaan käsittelyyn seuraava luku, jossa mukana on edelleen kiireetön kasvatus, tunne suuruudesta ja sopivasti kaikua. Aihepiirit ovat kehittyneet synkempiin ja vakavampiin suuntiin, ja toteutuksessa on monta astetta enemmän rockia kuin edeltäjällään.
Yhtye ei päästä kuulijaa helpolla vaan rakentaa syvällisiä musiikillisia luolamaalauksia, joihin ei sukelleta rytmikoukulla tai kertosäkeellä vaan syventymisellä. Luolan sisällä sitten riittääkin tutkittavaa.
Tietynlainen hienovarainen junnaus yhdessä raukean leijuskelun kanssa tuntuu olevan kaava, jolla Karina rakentaa. Kappaleiden sävelkaari ei kuitenkaan jää ensimmäiseen pisteeseen vaan tarina kulkee ja värittyy, pääsääntöisesti hissutellen mutta välillä myös räväkästi.
Tunnustus alkaa hipsutellen selloineen ja näppäilyineen, pienillä eleillä keinuen. Kaikuista unimaisemaa, jossa ollaan paikallaan, kunnes puolivälissä syke nousee ja raukea puhallus tulee mukaan. Viimeinen minuutti ihaillaan musiikillisen pyrstötähden haipuvia liekkejä.
Auta on selkeästi rytmikkäämpi ja junnaavampi. Laulun kuvankaunis kuulaus kääntää tunnelman hymyyn, vaikka ihan alussa olisi mahdollisuus jopa synkeään matkaan. Stemmatut laulupurskahdukset komeasti kasvatetun musiikillisen tornin rinnalla kääntävät peukut jo ylöspäin. Karina osaa rakentaa junnaustaan koukuttavasti niin että se nostaa yksittäisillä heleillä hetkillään hymyn.
En oo tän enempää jatkaa siitä mihin edellinen jätti, kivan akustisesti töksähdellen. Laulelmallinen puoli on korvaa lämmittävää vaahtokarkkia, nostoihin on saatu hienosti dramatiikkaa ja suunnanmuutokset tuovat maisemaan sopivin väliajoin uusia viihdyttäviä sävyjä. Kun Karina kolmen minuutin kohdalla lähtee jälleen aiempaa isompaan kertosäenostoon, johon tuodaan puhaltavaa pörinää, kuulasta mutta pehmeää kosketinvaellusta ja hillittyä isoutta, alkaa kappale alleviivata pienen hitin asemaa.
Psykologin sohvalle laskeutuva Claus on pohjavireeltään synkeän uhkaava, jopa pahaenteinen. Vaikka välillä näppäillään ja heleillään, kasvaa kappale synkkään myräkkään, jossa oksennetaan mielikuvia niin tummalla jurnutuksella että siitä olisi jo moni postrockaajakin kateellinen. Jos Karinan pohja on dream popissa, on tämä pahaa unta ja hyvin väkevää sellaista.
Perkussioilla herkutteleva Juuret on pienen hengähdystauon jälkeen kuin levottoman painajaisen jälkeinen rauhoittuminen syvempään uneen. Alkaa melatoniinit potkia. Itseään tutkiskeleva teos pyörii hiukan paikallaan, vaikka ympäristöä väritetäänkin mielenkiintoisesti.
Aila on pelkistyneisyydessään todella kaunis hattara, jonka laulussa elää pientä synkempää virtausta. Rävähtäen isompaan aaltoon nouseva ja sieltä alas tiputtautuva kappale onnistuu vangitsemaan otteeseensa.
Teko kuulostaa alusta alkaen kuin eri bändiltä pinnan alla väreilevine elektrorockeineen, mutta heti kun laulu tuo mukaan tutun puuterilumen, Karina paljastuu. Alussa kytevä jyrä sukeltaa pian pintakulusta syvemmälle, mistä se pyrskähtää nokka pystyssä pinnalle seitsenminuuttisen sinfonian puolivälissä. Sen jälkeen säröhypnoosijunnaus saa kuihtu ennen puolentoista minuutin loppukikkailua, joka jää hiukan irralliseksi.
Teko valmistelee kuitenkin ihan toimivasti yhden levyn avainkappaleen eli alusta asti mukaansa tempaavan 2000:n, johon Mäkirannan ja Tikkasen laulullinen heleys ja kaunis näppäily tuovat mainiota vastarantaa.
Päätösraita Ariel alkaa erilaisilla ääniefekteillä, joiden perään nykivällä näppäilyllä ja kauniin harmonisella laululla askeltava sävellys haastaa elementeillään itseään. Siitä syntyy vaivihkainen ristiriitaisuus, joka viehättää paljon enemmän kuin pelkkä vaahtokarkki tai hattarapilvi.
Karina onnistuu mainiosti viemään laivaansa seuraavaan purjehdukseen, jossa aallokot ovat korkeampia ja tuulet ensipurjehdusta mutkikkaampia. Parhaimmillaan yhtyeen seilaus harkituissa tuulitunneleissa ja heleissä keijukaisluolissa on timanttista, hetkittäin taas pari pykälää vähemmän innostavaa. Omalta itseltään yhtye kuulostaa kuitenkin vahvasti.
Ilkka Valpasvuo
