Kannattaako täydellisyyttä tavoitella? Arvostelussa progeyhtye Klavan albumi Polku

11.12.2019

Levyarvostelu: Helsinkiläisyhtye Klava julkaisi Polku-debyyttialbuminsa pitkän tekoprosessin jälkeen. Miltä kuulostaa yhtye, joka ei edes pyri täydellisyyteen? Jesse Heikkinen kuunteli.

Klava: Polku (Eclipse Music, 15.11.2019).

Klava on vuonna 2004 perustettu helsinkiläinen erikoisuus, joka ehti käyttää lähes vuosikymmenen ensimmäisen levynsä tekemiseen. Yhtyeen estetiikka nojaa vahvasti 1970-lukulaiseen pilventuoksuiseen hippiprogeen tuoden kuitenkin keitokseen omaleimaisen jatsahtavan vivahteensa.

Nykyisin 9-henkiseltä orkesterilta ei kunnianhimoa puutu ja se kuuluu myös kappaleiden instrumentaatioissa; on puhaltimia, jousia ja kaikensorttisia perkussioita. Jo pelkästään levyn instrumenttilista sekä kymmenen vuoden aikaikkuna on varmasti aiheuttanut haasteita miksaamiselle, jonka kuitenkin bändi itse Joonatan Kotilan avulla on hoitanut todella mallikkaasti. Näiden raitojen parissa on varmasti valvottu monta yötä.

Polku on initiatorinen tarina etsimisestä, joka muistuttaa meitä siitä, että useimmiten matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Samaa filosofiaa voidaan soveltaa myös levyn tekemiseen, sillä usein muusikoille merkityksellisempää on levyn tekoprosessi kuin itse valmis tuotos.

Soitannollisesti levyllä ei ole edes pyritty täydellisyyteen, mikä on varsin toimiva ratkaisu. Pienet huojunnat rytmeissä sekä satunnaiset epävireisyydet lauluissa antavat kuuntelijalle tunteen, että Klava todella on sitä, miltä levyllä kuulostaa.

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että bändiläiset eivät osaisi asiaansa, he vain eivät pelkää näyttää yleisölle inhimillisyyttään. Tässä piileekin Klavan nerokkuus; yhtye on samalla ammattitaitoinen ja kunnianhimoinen, mutta se silti kuulostaa rehellisen vaatimattomalta. Tällaista rehellisyyttä kuulisin mieluusti enemmänkin nykymusiikissa.

Klava on epätäydellisyydessään lempeä ja rakastettava yhtye, joka rehellisesti avaa kuulijalle omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Erityismaininnan annan rumpali Henri Tuomelle, jonka ekstaattinen työskentely saattaa hetkittäin viedä kuuntelijan jonkinlaiselle shamanistiselle matkalle. Levyn kompastuskiviä ovat tietyt proge-kliseet sekä eräänlainen yleinen kiltteys, josta päästään eroon vasta aivan levyn loppumetreillä.

Toivoisinkin, että seuraavalla teoksella heitettäisiin viimeisetkin arkuuden rippeet pois ja turha muniinpuhaltelu vaihdettaisiin voitokkaaksi proge-ilotulitteluksi.

Klava on kuitenkin esikoislevyllään tehnyt juuri sen, mitä jokainen taiteilija tavoittelee: luonut järjestystä kaaoksesta.

Jesse Heikkinen

Pin It on Pinterest

Share This