Jukka Nousiaisen ja Kumppanien avaran kaihoisa kantrilevy houkuttelee taukopaikalle – arviossa Matkalla kotiin

17.05.2022

Kuvat: Jukka Nousiainen / Bandcamp

LEVYT | Jukka Nousiaisen yhtyeen uusimmalla albumilla ei tarjoilla pikalounaita vaan pedal steelin hallinnoima raukea avaruus ja kiireettömyys vaatii paneutumaan.

”Onko Matkalla kotiin viiden vuoden kuluttua alansa klassikko vai puolivahingossa korviin eksyvä kantrivälipala?”

ARVOSTELU

3.5 out of 5 stars

Jukka Nousiainen & Kumpp.: Matkalla kotiin

  • Jukan musiikki, 2022.
  • Kuuntele: Bandcamp

Jukka Nousiainen kumppaneineen on ottanut enemmän kuin muutaman reippaan kumpparinaskeleen kohti kantrin avaria pyörteitä Matkalla kotiin -albumilla (Jukan musiikki, 2022). Alkuun cdr- ja kasettimuodossa julkaistu levytys voidaan laskea Nousiaisen neljänneksi soololevyksi, vaikkei Kumppanit-bändiä pidä väheksyä pelkkänä taustaorkesterina. Matkalla kotiin onkin Kumppanien kanssa tehty bändilevy, toisin kuin edelliset soolot. Nousiaista on toki kuultu myös lukemattomilla Räjäyttäjät-julkaisuilla sekä Jukka ja Jytämimmit -albumilla.

Vaikka avara ja riisuttu kantri on albumin eniten kuljettu valtatie, vaihtelevat tunnelmat kepeästä hilpeilystä aina tummasyiseen melankolisuuteen. Levyn kakkosraita Syntyä rokkaamaan kaikaa Nousiaisen edelliseltä levyltä tuttua monipuolisesti väreilevää rockmattoa, vaikka laulusäkeet etenevätkin laiskahkosti kävellen ja vähävauhtisen levyn teemaan sopien. Hallittua vinguttelua, tiluttelua ja leveän säröistä äänimaisemaa kosketinkoristeineen ja polveiluineen riittää psykedeelisyyteen asti, mutta askel pysyy hillittynä. Löydän kappaleesta myös ZZ Topin tyylikästä pitkää bluespartaa.

Valtaosaa levyn materiaalista hallitsee kuitenkin Mikko Siltasen pedal steelin hallinnoima, avaran kuulas, kantriaskeleinen kaiho ja unelias, paikoin jopa mattieskomainen melankolia. Kantrimaisemat eivät toki mitään uutta ole Nousiaisen nuoliviinessä, mutta tällä levyllä ollaan entistä syvemmällä preerialla.

Avauksena kuultava väräjävä nimiraita Matkalla kotiin koristelee tätä mainittua ykköskaljakantripohjaa leikittelevillä koskettimilla ja veikeillä kitarapurskautuksilla. Rockin, kantrin ja bluesin pyhä kolminaisuus on Nousiaisen musiikin ytimessä.

Supermies Wonderboy jatkaa raukean avarasti, lähes ajelehtien. Melko pelkistetty tausta Nousiaisen laulupohdinnalle nostaa laulun haikean melankolian keskiöön. Uneliaasti askeltava soitto kasvaa vaivihkaa leveämmäksi, muttei hukkaa hienoa unenomaisuutta liiallisella jyräämisellä. Laiskan ja tunnelmallisen välillä tasapainoilu onnistuu kallistumaan viimemainitun suuntaan.

Siipirikko ammentaa jo otsikollaan syvältä suomi-iskelmän melankolian pohjattomista kaivoista ja läpsyttelee sen kanssa riisutun psykedeelisissä pohdinnoissa, värittäen matkaa minimalistisen pienillä ja hillityillä murinoilla, huminoilla, vingutteluilla ja kaarilla. Siipirikko vailla suojaa, kaukana kotoa ja vailla rakkautta – kaikki lajityypin kliseet ovat käytössä, mutta ei haittaa, sillä Kumppanit osaavat fiilistellä niihin omia mausteitaan mukavan innostavasti. Draaman kaarta löytyy jopa jonkinlaiseen herutteluun asti.

Raskain askelin humppaa nimestään huolimatta mukavan kepeästi, jopa hilpeästi. Raukeus ja rento läpsyttely leimaa tunnelmointia, mutta reippaampi svengi tuo sekä energiaa että hymyä pakettiin.

Bändin täyteen lastattua keikkaperävaunua hehkuttava Humppakuutio hilipatihippaa ilmavalla rekkamieskantrilla samalla tavalla veikeästi. Yhteensulautuneet sydämet puolestaan riisuu vauhdin ja ilon koskettavan melankolian ja viipyilevän, synkeähkön pohdiskelun tieltä. Avaraa preeriaa joka suuntaan kurkisteleva On mulla koti hissuttelee jälleen kepeämmin hymy suupielessä, enemmän iltapäiväsiestan aikaan kuin hämärässä. Kotona-päätösraita sirkuttelee linnunlaulua kuin 22-Pistepirkkojen Birdy väliosassaan, mutta jää kuriositeetin asemaan.

* *

Löydän sympatiaa Nousiaisen haikean riisuttua melankoliaa kohtaan, jota bändi osaa vielä toteuttaa asian vaatimalla pieteetillä. Toisaalta Matkalla kotiin ei ole ihan yhtä lailla koukuttava ”joka tilanteen levy” kuin vaikkapa edeltäjänsä, vaan enemmän juuri rauhallisiin hetkiin sopiva, syventymistä vaativa teos.

Haasteena on, että malttaako kuulija antaa biisien pienesti eleettömälle rauhan tunteelle niiden vaatiman ajan? Matkalla kotiin tarjoilee maukkaita, mutta pureskelua vaativia annoksia. Sellaisia Suurien unelmien kaltaisia, saman tein korvamadoksi jääviä helppoja koukuttajia ei levy minun korviini tarjoa, vaikka soundipalikka on tutun laadukas.

Voi toki olla, että albumin avara melankolia kasvaa pitkällä kuuntelulla korkeampiinkin sfääreihin. Onko Matkalla kotiin viiden vuoden kuluttua alansa klassikko vai puolivahingossa korviin eksyvä kantrivälipala?

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua