Levy-arvostelu: Kolmannella albumillaan Michael Kiwanuka täräyttää täysillä. KIWANUKA rohkea ja värikäs levy – ja yhteiskunnallisen soulin välitön klassikko, Tero Alanko kirjoittaa.
Michael Kiwanuka: KIWANUKA (Polydor, 1.11.2019)
Lontoolaisen Michael Kiwanukan kolmas albumi on merkittävä puheenvuoro inhimillisen ja tasa-arvoisen maailman puolesta. Soulin eri muotoja koluava musiikki on lämmintä ja ymmärtävää, mutta myös alati etsivää. Oletan, että tällä kerralla Kiwanuka sekä hänen tuottajansa Danger Mouse ja Inflo ovat toimineet täysin oman mielensä mukaan.
Michael Kiwanukan ensimmäinen albumi (Home Again, 2012) oli hyvä mutta vähän laimea. Siinä kuului musiikkibisneksen paine ja vaikutus. Kiwanuka ei vielä uskaltanut avata kaikkia kanaviaan.
Hienolla Love & Hate -levylläkin (2016) Kiwanuka tuntui hieman himmailevan. Rohkeasti tuotetulla KIWANUKAlla 32-vuotias laulaja-lauluntekijä täräyttää täysillä.
Love & Hate -kiekon avainraidalla Kiwanuka lauloi olevansa ”musta mies valkoisessa maailmassa”. Tietysti kommentin voi nähdä myös laajempana lausuntona tasavertaisuudesta, esimerkkinä minkä hyvänsä syrjityn vähemmistön asemasta.
Kiwanukan omaan elämään suhteutettuna kyse oli ihan konkreettisesta asiasta. Muusikon kotikulmat Pohjois-Lontoon Muswell Hillissä olivat hyvin valkoiset.
KIWANUKA-albumin ensimmäisellä singlellä Michael Kiwanuka julistaa, että ”sinä et ole ongelma”. Sähkökitara särisee ja liitää upeasti.
You Ain’t The Problem, kuten pari muutakin KIWANUKAn kappaletta, tuo mieleen Hair-musikaalin kirkasotsaisuuden. Usein Michael Kiwanukan taustalla laulaa tai musiikkia muuten vaan nostattaa suuri kuoro.
Toisella albumin ennakkoraidalla Hero Kiwanuka laulaa sankareistaan:
”Please don’t shoot me down
I love you like a brother
It’s on the news again
I guess they killed another”
Näihin ammuttuihin idealisteihin kuuluvat esimerkiksi Fred Hampton, Martin Luther King, Malcolm X, John F. Kennedy, Sam Cooke, John Lennon ja Tupac.
Ennen kuin Kiwanukan ura lähti toden teolla käyntiin, hän meinasi juuttua studiokitaristiksi. Myös Herolla hän repii Stratocasteristaan hurjaa pörinää. Nyt ei fuzzia säästellä!
Lontoon Muswell Hillistä kotoisin oleva Michael Kiwanuka on 32-vuotias.
1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa soul-musiikki levisi joka suuntaan. Sen tekijät imivät vaikutteita ennen kaikkea ”valkoisemmista” musiikin muodoista.
Soulin eteen ja taakse ruvettiin laittamaan erilaisia selittäviä määreitä: heavy, country, folk, rock, funky, psychedelic ja niin edelleen. Rohkeiden muusikoiden käsissä soulista tuli poikkeuksellisen jännittävää, monipuolista ja värikästä musiikkia. Usein pakettiin kuului selkeä yhteiskunnallisen sanoma.
Michael Kiwanukan musiikin yhteydessä on helppo heitellä klassisia nimiä: Terry Callier, Marvin Gaye, Isaac Hayes, Jimi Hendrix, Sly Stone, Bill Withers, Stevie Wonder ja niin edelleen. Heidän äänensä kuuluu neljälle vinyylipuoliskolle räätälöidyllä KIWANUKAlla läpi, välillä hyvinkin selvästi.
Tuotannoltaan KIWANUKA on määrätietoinen, mutta myös repaleisempi ja jopa retrompi kuin edeltäjänsä. Joissain kappaleissa Inflon ohjelmoimat rytmiraidat hinaavat fiilistä varovasti kohti nykyaikaa. Etenkin Piano Joint (This Kind Of Love) -biisin tunnelmassa on samaa kohtalokasta tummuutta kuin Portisheadin parhaissa lauluissa.
Love & Hate -albumi rakentui kymmenminuuttisen Cold Little Heart -avausraidan päälle. Big Little Lies -draamasarjassa soinut biisi teki Michael Kiwanukasta tähden myös Pohjois-Amerikassa. The Guardian -sanomalehden haastattelussa Kiwanuka totesikin, että levy-yhtiö olisi taatusti toivonut sen olevan mukana myös uudella levyllä.
KIWANUKA-levyn kulmakiveksi asettuu seitsenminuuttinen Hard To Say Goodbye -balladi, joka sopii malliesimerkiksi siitä, miten biisin sisällä voi vaihdella niin soundia, jännitettä kuin äänenpainettakin.
Laulajana Michael Kiwanuka on loistava. Herkkä mutta syvä ääni tekee hänen ilmaisustaan poikkeuksellisen empaattista.
Jotain on ilmassa ja Michael Kiwanuka on saanut siitä kiinni. KIWANUKA ylettyy kaikin tavoin vielä syvemmälle kuin Love & Hate. Se on yhteiskunnallisen soulin välitön klassikko.
Tero Alanko
