Jolly Jumpersin kaivattu paluu albumikantaan – arviossa Rural Slang

Kuva: If Society

Neljäkymmentäviisi vuotta autiomaajunnauksista säriseviin kitaramittelöihin ulottuvaa shamanistisista vaihtoehtorockiaan soittanut tyrnäväläislähtöinen Jolly Jumpers oli jo tulla tiensä päähän, kun yhtyeen laulaja-kitaristi Petri Hannus kaatui kesällä 2021 ja vakavan päävamman saatuaan selvisi kuin ihmeen kaupalla. Nyt yhtyeeltä saadaan kuitenkin kuulla ensimmäinen albumi sitten vuoden 2008 Fantom Zonen, joka edeltäjänsä Mobile Babylonin (2006) kanssa tiivisti mestarillisesti Jolly Jumpersin ajattoman syvällisen soundin.

Jolly Jumpers on suurimman osan elinajastaan koostunut kolmikosta Petri Hannus, basisti Marko Leuanniemi ja rumpali Keijo Pirkola. Heidän keskinäinen soittokemiansa on keskeinen osa yhtyeen perimää. Pyhää kolminaisuutta on kuitenkin onnistuneesti haastettu, ensin The Flaming Sideburns -kitaristi Arimatti Jutilan soitettua kokoonpanossa vuosina 2004-2009 ja Jukka Nousiaisen vahvistamana vuodesta 2017 lähtien.

Jolly Jumpersin yhdeksännellä albumilla Rural Slang (If Society, 2025) ovat mukana molemmat herrat. Kolme kitaraa voisi sotkea Jolly-paketin, mutta sekä Jutila että Nousiainen on ajettu hyvin sisään ja molempien tyylitaju sopii erinomaisesti kokonaisuuteen. Muitakin aiemmin menestyksekkäästi kokeiltuja apukäsiä on leyvllä mukana, sillä niin Mobile Babylonin kuin Fantom Zonen tuottajanyt Jürgen Hendlmeier on jälleen kiinni ruorissa. Asetelma on mitä herkullisin jälleen yhdelle klassikolle.

* *

Eikä Rural Slang todellakaan petä odotuksia. Edelliseen levyn viittaava avausraita Phantom Zone vaaniskelee kummitusvyöhykkeellään upean vaivihkaisesti. Jollyt osaavat rakentaa avarasti hengittävää ja ajattoman ulottuvaa soundipalikkaansa kokemuksen tuomalla näkemyksellä, jossa vähemmän on enemmän. Miksi täyttää paikat suotta tukkoon, kun harkiten soitetut elementit riittävät sitomaan kuulijan pikkusormen ympärille?

Don’t Hurt Me rullaa vauhdikkaammin, muttei hukuta keskiössä soivaa Hannuksen laulutarinointia. Kertosäkeen taustalaulut kohtaavat Hannuksen liidin toimivassa vuoropuhelussa. Ruvelle vetävät kitaramurinat ovat uhkaavan väkivaltaisia mutta juuri siksi niin maukkaita. Sooloissa noustaan hallitusti korkeuksiin.

Järkevästi ensimmäiseksi singleujulkaisuksi valitulla väkevän pysäyttävällä Genocidella hallitun laahaavan soiton täydentävät Nousiaisen polkuharmooni ja Martta Alatalon 60 vuotta sitten Nivalassa veisaaman körttivirsisämplen hyödyntäminen. Lisätukea saadaan vielä Ninni Luhtasaaren, joku iiriksen ja Sini Suvannon taustalauluista. Lopun tuutulaulumainen näppäily vetää viimeistään tunteet pintaan.

Kepeämmin kaiuttava Every Note surahtaa toimivan hillitysti. Haikean viipyilevää tunnelmointia maustetaan hienosti taustahuhuiluilla. Kitarasoolo soi kappaleen tumman usvaisesti leijailevan maiseman keskellä juuri sopivasti, eikä liian riehakkaasti. Ruvelle asti säröilevä Ju Ju Train tasapainoilee junakompin kyydissä riehakkaammin haastaen yhtyeen vaaniskelevan kiireetöntä pohjakaavaa. Lopussa lähdetään ihan svengiin asti. Tämänkaltainen ärhäkkyys ei ole omaan korvaan sitä kaikkein herkullisinta Jumpersia, vaikka menomokkasiinit onkin välillä ihan hyvä saada liikkeelle.

* *

Rocking Chairin banjovahvisteinen kiikkustuolissa keinuttelu narisee ihanan pelkistetysti. Akustinen näppäily alleviivaa yhtyeen kykyä olla herkullisen pahaenteinen ilman särömurinaakin.

Mocking Birdin avarasti vaaniskelevasta näppäilystä pöräytetäänkin sitten kolmen kitaran levyiseen ilmavaan jyrään niin maan komeasti että oksat pois! Bad Seed uhkailee ja junnailee jälleen pirullisen viipyilevästi. Hannuksen laulun toteava jylhyys pitää kuulijan kämmennellään.

Hand of Painin kepeän riisuttu keinutus saa avarasta säröstä mukavasti värejä maisemamaalaukseensa. Wicked World rutisee vaihteeksi vauhdikkaammin ja jykevämmin, mutta yhtä lailla keuhkot auki ja pikemminkin leijaillen kuin kaahaten. Marakassimainen rytmimauste pitää soiton pohjassa kiinni, vaikka kitarat sen päälle pärähtelevätkin melkoisen tuhnulla tiluttelulla. Cinnamon Treen kuulaanhaikea, ihanan joutilas raukeus päättää komean levyn tunteikkaasti. Vielä me tavataan kanelipuun vierellä.

Jolly Jumpersin paluulevy ei ole hetken kertakäyttömusiikkia, vaan ajattoman juurevaa tummasyistä rockia, jonka syvyys on parhaimmillaan päätähuimaavaa.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua