Jazztaiturit Timo Lassy ja Teppo Mäkynen saivat aikaan raikkaan ja helposti lähestyttävän albumin

Puhaltajan ja rumpalin duoalbumeilla on jazzissa jo pitkät perinteet. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on John Coltranen vähän ennen kuolemaansa vuonna 1967 levyttämä Interstellar Space, jolla hän yhdessä rumpali Rashied Alin kanssa liikkui tukevasti freejazzin puolella. Albumi julkaistiin vasta vuonna 1974 ja sai kehuja, mutta monille vanhoille Coltrane-faneille se oli liikaa.

Vieläkään levy ei kuulu Coltrane-kaanonin keskiöön, mutta se on järisyttävä dokumentti suunnasta, johon saksofonin supertähti halusi elämänsä loppupuolella mennä.

Toinen jo pienoisesta klassikkostatuksesta nauttiva duolevy on saksofonisti Anthony Braxtonin ja rumpali Max Roachin Birth And Rebirth vuodelta 1978. Siinä aikansa tunnetuimpiin avantgardisteihin kuulunut Braxton ja jo bebop-aikakaudella maineeseen noussut Roach kohtasivat toisensa hämmästyttävän yhteisymmärryksen merkeissä. Kumpikaan ei luopunut identiteetistään, mutta yhteinen maasto löytyi. Menestyksen innoittamana Roach soitti myöhemmin duona myös saksofonisti Archie Sheppin, pianisti Cecil Taylorin ja trumpetisti Dizzy Gillespien kanssa.

Itselleni merkittävä kokemus oli aikanaan rumpali Edward Vesalan ja trumpetisti Tomasz Stankon duokonsertti Tampereella. Vesala oli parhaimmillaan rumpujen mestarillinen koloristi, jolle pienet bändit sopivat hyvin.

Esimerkkejä riittäisi, mutta lopetetaan tähän. Nyt on vuosi 2019 ja duojen tarkoitusperät osin toiset kuin 40–50 vuotta sitten.

Coltranelle duona soittaminen tuntui merkitsevän mahdollisuutta vapautua kaikista kahleista. Max Roach puolestaan halusi pysyä uusien virtausten kelkassa, ja toisaalta mielellään sooloja soittaneelle rumpalille basistin ja pianistin puute antoi tavallista enemmän vapauksia.

Ja sitten asiaan…

Vihdoin pääsemme saksofonisti Timo Lassyn ja rumpali Teppo Mäkysen tuoreeseen duolevyyn, josta varsinaisesti on puhe. Lassy ja Mäkynen ovat soittaneet pitkään yhdessä ja molemmat kuuluvat suomalaisen jazzin terävimpään kärkeen. Lassy on tullut tunnetuksi tyylikkäänä uustraditionalistina, joka on levyillään esittänyt paljon svengaavaa ja helposti lähestyttävää soul jazzia.

Mäkynen puolestaan on ollut viime aikoina paitsi Lassyn myös esimerkiksi Verneri Pohjolan luottorumpali. Hänenkin lähtökohtansa tuntuu aina olevan svengi, mutta vapaakin soitto sujuu ja elektroniikan käyttö kiinnostaa.

Mutta miksi duolevy? Miksi ei. 2000-luvulla on jazzissa eletty kaikenlaisten projektien aikaa. Levyt myyvät aiempaa vähemmän, mutta toisaalta isoja ja kalliita studioita ei enää tarvita. Mahdollisuus käyttää elektroniikkaa puolestaan auttaa monipuolistamaan pienten kokoonpanojen sointia.

Lassy ja Mäkynen eivät levyllä etsi vapautta freejazzin hengessä, vaan ehkä siinä mielessä, ettei tässä yhteydessä tarvitse välittää perinteisen jazzyhtyeen konventioista. Nyt ei ole pakko soittaa teemaa ja sooloja, eikä ylipäätään pysyä jazzin karsinassa. Levy eteneekin niin, että ensin ollaan aika lailla luomutunnelmissa, mutta pikkuhiljaa siirrytään enemmän koneavusteisen ilmaisun suuntaan.

Nykyaikaa henkii sekin, että kappaleet ovat lyhyitä, korkeintaan vähän päälle kolmeminuuttisia. Musiikki on muutenkin kontrolloitua, ja improvisointi pysyy tarkoin rajatuissa raameissa.

Avauskappale Fallow alkaa mietteliäästi Mäkysen tomien ja gongien kahinan luodessa ympäristön Lassyn lyyriselle tunnelmoinnille. Hiukan yllättäen pohjoismaisen ”vuonojazzin” henki nousee varsin vahvasti pinnalle – yllättäen siksi, että Lassy on tullut tunnetuksi nimenomaan amerikkalaisperäisen jazzin taitajana.

Tomirytmeillä jatketaan myös Goldenrodissa, jossa tempo kuitenkin kiihtyy. Mäkysen rytmitausta on erittäin hieno, ja Lassyn muheva soundi nautittava. Saksofonisti tutkailee maastoa, mutta ei etene leiristä kovin kauas, mikä sopii levyn henkeen. Kautta albumin Lassyn soitto on sellaista, että basisti ja miksei pianistikin voisivat aika helposti hypätä mukaan.

Liberty (part 1) tarjoilee jälleen värikkään rytmimaton, jossa on sen verran ns. ticotico-henkeä, että Lassyn liittyessä mukaan Sonny Rollinsin haamu vilahtaa taustalla.

Catawba viittaa nimellään intiaanikulttuuriin ja Mäkysen metalliset kolistimet ylipäätään maailmanmusiikkiin. Sotatanssia ei synny, mutta hyväntuulisesta sadetanssista tämä käy. Catawba on levyn tarttuvimpia raitoja.

Resolution Bluessa on mukavaa leikittelyn tuntua, mutta hiukan hajanaiseksi kipale jää.

Libertyn kakkososassa Mäkynen saa esitellä kykyjään modernin jazzkellunnan taitajana ja hyvältähän se kuulostaa! Lassykin intoutuu vähän pöristämään ja taas tulee Rollins mieleen.

Tämän jälkeen alkaa siirtymä kohti koneellisempia tunnelmia. Äänikuvaan ilmestyy Aerossa ambient-henkisiä kaikuja, kun taas Kobissa sinnikäs hihat, metalliset lyömäsoittimet ja tasaisesti tamppaava bassorumpu tarjoavat vetävän taustan, jonka päälle Lassy piirtelee mietteliäitä kaaria.

Entistä ”teknommaksi” mennään Telemagentassa, jossa levyn tuottaneen Mäkysen taidot soundimaakarina kuuluvat hienovaraisesti. Foni lähinnä värittää komppia.

Nyanza on Lassyn soolo, jonka perustana on toisteinen kuvio. Firebrick on puolestaan Mäkysen näytös, jossa rumpalin kiinnostus konemusiikkiin ja dj-hommiin kuuluu. Soundi ei ole sähköinen, mutta taitava rytinä on lähes jungle-henkistä.

Dark Cyan julkaistiin ennen albumia singlenä, ja se onkin tehokas maistiainen. Lassyn foni jankuttaa ostinatoa, mutta biisin pihvi on Mäkysen samaan aikaan sekä tarttuva että kekseliäs rytmiraita. Sama peli jatkuu tunnelmallisella päätösbiisillä Heliotrope, jonka jännittävä rytmi on kuin raiteilta pudonnutta reggaeta.

Mainio levy, jolla ei kurkoteta liian korkeaan kuuseen, vaan pidetään paketti tiukasti koossa. Musiikki on kekseliästä, mutta sujuvaa, jopa helppoa kuunneltavaa. Jos nyt jotain saisi mahdollista jatkoa ajatellen toivoa, niin Lassylle hieman haastavampaa ja rehevämpää roolia. Nyt kiekko tuntuu enemmän tuottaja Mäkysen kuin tasavertaisen kaksikon saavutukselta.

Erik Ahonen