Jarkko Martikainen toivottaa ystävänsä tervetulleiksi – ovi on auki ja tuvasta hohkaa valoa ja lämpöä

Jarkko Martikainen. Kuva: Tomi Palsa

Suomirockin pirullisesta virnuilijasta tyylikkäästi sen vanhemmaksi filosofiseksi valtiomieheksi kypsynyt Jarkko Martikainen juhlistaa puolta vuosisataansa avoimella kirjallisella sukelluksella kirjoittamiinsa kappaleisiin niin YUP:lle ja soolouralleen kuin muun muassa Timo Rautiaiselle ja Vesa-Matti Loirille. Tarinat tekstien taustalla, kappaleisiin liittyvät anekdootit, tekstien avaama kuva Martikaisen tavoista luoda ja mitä ne kertovat hänestä ihmisenä, ovat kaikki kiehtovaa luettavaa. Martikaisella on odotetusti sana hallussa ja rohkeutta tuoda ikäviäkin asioita ja hetkiä esille sellaisella kypsän tasapainoisella otteella, josta huokuu jatkuva oppiminen ja kyky uusiutua.

Lihavia luurankoja -kirjan (Like, 2020) lähes 400 sivuun asti ulottuva mitta kertoo Martikaisen uran pituudesta ja tuotteliaisuudesta. Samalla se kirjamuodossa tekee opuksesta melkoisen tiiliskiven, jonka läpi kahlaamista toki helpottaa huomaavasti tarinoiden imu ja Martikaisen luonteva ote kirjoittamiseen. Maestro käy lineaarisesti läpi ison osan teksteistään, avaten niiden taustoja ja samalla omaa historiaansa. Kirjan taitolliseen ulkoasuun on panostettu asiaan sopivalla pieteetillä, lopputulos on kuvituksineen, rakenteineen ja koristeineen Martikaisen uran arvoinen paketointi.

Kuva: Like

Samalla ovenavauksella näkee valon myös nimensä mukaisesti Martikaisen luottobändiksi muodostuneen Luotetut miehet -yhtyeen kanssa soitettu uusi soolostudioalbumi, kaikkiaan kahdeksas ja kolmas Luotetut miehet -yhtyeen kanssa. Luotetuissa miehissä soittavat muun muassa Eläkeläisistä tunnettu rumpali Ema Hurskainen, kitaristi Anssi Salminen ja basisti Luis Herrero. Ystävien taloissa on nimensä mukaisesti positiivinen ja lämminhenkinen albumi, mutta siitä löytyy muutakin kuin pelkkää silittelyä. Hyvä niin.

Olen kuunnellut viime aikoina paljon niin Jarkko Martikaisen soolotuotantoa kuin YUP:tä. Tämän kuuntelu-urakan perusteella tuntuisi siltä, että maestro on vuosien saatossa musiikillisesti seestynyt pitkälti rauhallisemman ja pohdiskelevamman musiikillisen annin pariin.

Siksi uunituoreella Ystävien taloissa -levyllä viehättää se, kuinka isosti Martikainen sukeltaa sen raukeamman pohdiskelun ohella myös jykevämpiin, kierompiin ja jopa hevimpiin syövereihin. Vaikka mitään YUP:n alku-uran hitin Turpasaunan kaltaista nuorten miesten aggressiivisuutta ei ole luvassa (eikä se välttämättä kaikille viisikymppisille enää sopisikaan), on levyllä tarjota Hyvän pojan raskasta lanausta, Helvetti on täällä -rallin puoskarimaisia kieroja pyörteitä, Votkaa ja suolasieniä -juomalaulun kaltaista hirtehistä jalannostelua ja Kaaos käskee -kappaleen energisen sonnikuorokertosäkeen ja heleän säkeen vuorottelua.

Levy alkaa kuitenkin hiukan erilaisissa tunnelmissa. Seesteisyys ja raukeus ovat ensimmäisiä laatusanoja, joilla kuvaisin duurissa koukuttavaa haikean kauniisti hymyilevää mutta samalla mukavan reippaasti etenevää nimikappaletta. Martikainen toivottaa kuulijansa tervetulleeksi, ovi on auki ja tuvasta hohkaa valoa ja lämpöä. Kauko Röyhkän kanssa tehty Laiturilla kuulostaa raukeudessaan vahvasti Röyhkältä. Kirjassaan Martikainen kertoo, että yhteistyö syntyi nimenomaan Martikaisen halusta uudistaa tekemisen tapojaan. Tämä hienosti kaartava, maalauksellinen biisikaunokainen oli ensimmäinen yhteinen tuotos.

Elän yhä kuin pellossa alkaa samankaltaisella raukeudella, mutta lähtee sittemmin komeasti kasvamaan isompiin orkestraalisiin kimalteluihin. Kertosäkeeseen mennessä ollaan jo mukavan isosti soivassa duurissa, johon puhaltimet tuovat viimeisen silauksen. Levyn koukukkaimpia täkyjä.

Tutustuttiin Tukholmaan on levyn pöljin ralli, jossa ruotsinkieliset naislauluosuudet kuorruttavat muutenkin soitannollisesti kermavaahtoista länsinaapurin pääkaupungin reissua, jossa suomalaiskansallisesti ei toki kaikki mene ihan putkeen tai olla ihan selvillä vesillä.

Aiemmin läpikäydyn jykevämmän osaston jälkeen levyn päättävät toimivasti banjolla koristeltu ilmavan seesteinen Aution sairaalan balladi, hirtehisen hyväntuulisesti rähisevä Suomi-neidon puolustaja ja loppulevyn parhaisiin hetkiin lukeutuva, akustisesta keinuttelusta mukavan räiskyvään positiiviseen poppiin kasvava päätösraita Aina jotain jää.

Kokonaisuutena levyn rakenne on monipuolisuudessaan melkoisen mainio ja vaikka ihan joka hetki ei mennä ihan sinne mieleenpainuvimpaan päähän, on albumi kiehtovinta Martikaista muutamaan hetkeen. Biisikynä on kelpo terässä ja ääripäitä löytyy toimivasti.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua