Janne Laurilaa jatsilla vai murealla säröllä? Tällä kertaa jälkimmäinen vie potin

Janne Laurila (toinen oik.) ja Hot Heros, vasemmalta Ville Rauhala, Janne Tuomi ja Sami Sippola. Kuva: Playground

Tamperelainen laulaja-lauluntekijä Janne Laurila tuli tunnetuksi kotimaisen popmusiikin ystäville vuosituhannen vaihteen molemmin puolin toimineen Office Building -yhtyeen valovoimaisena keulahahmona. Englanninkielisen poprockin parissa indie- ja americana-maustein liikkunut yhtye hajosi vuonna 2005, jonka jälkeen musiikkia tarjoiltiin suoraviivaisemman Laurila-yhtyeen kanssa.

Vuonna 2009 julkaistiin Janne Laurila -nimellä suomenkielinen debyytti Kultaisia pisteitä, jonka jälkeen Laurila on keikkaillut ja levyttänytkin Janne Laurila & Tuhlaajapojat -kokoonpanolla. 2010-luvun alusta vuosikymmenen verran toimineiden Tuhlaajapoikien jälkeen Laurila on samaan aikaan sekä kypsytellyt yhteislevyä freejazz-yhtye Hot Herosin kanssa, että hionut soololevyään vastinparinaan Räjäyttäjistä, Talmud Beachistä ja Amurista tuttu Mikko ”Silli” Siltanen.

Hot Herosin kontrabasisti Ville Rauhala soitti myös Tuhlaajapojissa, joten reitti yhteistyöhön menestystä vuolleen jazztrion kanssa on helppo. Siltasen kanssa Laurila on tehnyt yleisneroa kultturizineä Kuumaa Linjaa. Nyt kuullaan heidän musiikillista yhteiskädenjälkeään, mikä sekin vakuuttaa.

Se, että eri levy-yhtiöiltä julkaistavat albumit saadaan ilmoille yhtä aikaa, aiheuttaa ainakin sen, että ne helposti arvioissa käsitellään rinnakkain ja asetellaan toistensa verrokeiksi – mikä on siinä mielessä epäreilua, että toinen on jazz- ja toinen enemmän rocklevy. On niissä kuitenkin monta muutakin sukulaisuutta vahvistavaa geeniä Laurilan äänen ja biisikynän ohella.

Levyjen selkein yhtymäkohta Laurilan laulun ohella on molemmilta löytyvä oma versionsa Salaliittoteoria-kappaleesta. Hot Herosin kanssa tehdyllä Nuotiosavulla (Playground, 2021) se tulkitaan aika loungena, aurinkoisen leppoisana jazziskelmänä fonisooloineen ja kevyine keinahteluineen. Soololevyllä Janne, tuu jo tänne! (Soit se silti, 2021) taas sama kappale näppäillään heleästi ja sykitään riisutusti. Hot Heros -levyn nimeksi annettu Nuotiosavua taas löytyy soololevyn Chaplin-kappaleelta.

* *

Hot Heros & Janne Laurilan Nuotiosavua on jälleen yksi jazztrion yhteistyö, jossa yhtye tuo oman näkemyksensä lauluntekijän kappaleisiin. Moneen taipuva kolmikko on osoittanut tuovansa leimallisen patinansa omien levytystensä ohella niinkin erilaisiin paketteihin kuin Hannibalin kanssa tehtyihin räppeihin ja pianisti Iro Haarlan kanssa toteutettuun jazziin. Millainen jälki syntyy herojen ja Laurilan yhteissoundista?

Sinkkunakin kuultu haikean kaunis Aurinko uppoaa avaa pelin. Öinen maisema, kiireetön ja melankolinen piano, lyömien heleät jazz-purskahtelut väliosissa ja saksofonin lempeys taustoittavat laulun toteavaa pohdiskelua. Säkeet toteutetaan pelkistetysti läpsytellen, foni saa kaartaa tummasti yli maiseman ja piano luo elävyyttä pohjaan. Paketin sulavimpia yhteistyön hedelmiä.

Edellä mainitun Salaliittoteorian letkeän autereisen version jälkeen Anna vähän siimaa kiihdyttää tahtia ja pistää Sami Sippolan tuuttaamaan tymäkän alkusoolon. Laulussa kaikaa Laurilan leimallinen kuulaan selkeä pohdiskelu, jossa ei hötkyillä vaan ollaan poikkeuksetta asian päällä. Mukavan levottoman rytmillisen pohjavirran, fonipurskauttelun ja laulun tietynlaisen stabiliteetin yhdistelmä onkin Nuotiosavua-levyn parasta antia. Kappaleen rytmiikassa on vielä jotain todella hilpeää, mikä keventää kokonaisilmettä hiukan vaivihkaisesti. Isot pisteet siis etenkin Janne Tuomen lyömille ja Rauhalan bassottelulle.

Kaksi tietä on sävelrakenteeltaan enemmän perinteistä Laurilan toimivan töksäyttelevää kitaravetoista popkaavaa, jonka päällä tutun vaivattomasti korkeaan kuulauteen asti kaartava laulu nostaa peukkua. En kyllästy ihmettelemään Janne Laurilan ääneen kirkkautta; vuosikymmenien kuluessa se ei ole menettänyt herkkyyttään oikeastaan lainkaan. Herojen jatsielementit tuntuvat tässä duuripuolen poppiksessa enemmän mausteelta kuin pääasialta, joskin toimivalta sellaiselta.

Seitsemän meren tuulet on aiheeseensa sopivalla jylhyydellä uhkaavampi ja painostavampi teos sekä sävelrakenteensa että yhtyeen soiton puolesta. Laulu on toki rauhallisen melankolista ja toteavaa, mutta uhkaa kokonaisuuteen luodaan yhtä lailla soiton huohottavalla laukalla kuin pienistä elementeistä isoa patsasta rakentavalla kaavalla. Hiki alkaa tihkua samalla kun myrsky nousee jossain horisontin takana.

Kaarila Desert kulkee raukeasti pyörteilevällä tuuttauksella, jossa herot kaartelevat öisessä maisemassa uneliaasti poukkoillen, kuitenkin pehmeästi eikä äkkirysäyksin. Viiden minuutin instrumentaali jättää kysymysmerkin: miksi se on mukana Laurilan kaltaisen lauluntekijän kanssa tehdyllä levyllä, kun se ei tunnu Laurilan osaamista oikeastaan hyödyntävän?

Melkein yhdeksään minuuttiin ulottuva Aurinkoon suojaan on taas yhdistelmä pehmeää kitarapoppia ja jazztrion muhevan pehmeää napsuttelua ja puhaltelua. Tosin alkujammailuun menee yli kaksi minuuttia ennen kuin laulu alkaa. Onneksi sekin on alusta lähtien viihdyttävää ja alustaa onnistuneesti säkeiden raukean paistattelevaa tunnelmointia. Foni seisoo tasajaloin purjeveneen kannella kuin kahvimainoksessa eikä riitasointuja viljellä. Kappaleen pituus korreloi tunnelman kiireettömyyden ja harmonisuuden kanssa.

Päätösraita Tuoll’ on mun kultani ammentaa muun muassa Tapio Rautavaaran tulkitsemasta kansanlaulusta Niin minä neitonen sinulle laulan ja yhdistää akustista näppäilyä kansallisromanttiseen melankoliaan, jota maalataan toimivasti Sippolan saksofonin riipivyyteen asti kaartavalla melodiajuoksutuksella. Laulu saa säkeissä haaveilla riisutun säveluran keskellä, foni saa hoitaa väliosat ja herutuksen.

Nuotiosavua on toimiva jatsin ja popin siitos, jossa Laurilan biisikynää ja laulua pohjustetaan mukavan eläväisesti sykkien. Jos jotakin siihen kaipaisin, niin hiukan lisää ristiriidasta kumpuavaa melodisuuden haastamista, enemmän freakjazz-elementtejä tai jotain. Vaikka kaava on viehättävä, kaipaisin siihen lisää rosoa, jylhiin kohtiin enemmän kohtalokkuutta ja iloisiin hetkiin vieläkin enemmän väriä. Nyt loppukuva jää kaikesta hyvästä huolimatta hiukan kesyksi.

* *

Ja sitä vastavuoroisesti ei ole Janne, tuu jo tänne! -levy. Siinä kaikaa vallankin alkupuolella Laurilan ja Siltasen yhdessä luoma tymäkkä rock-särö ja menevä potku Laurilan laulunkirjoittajuuden ja kuulaan laulun menopelinä. Heti avausraita Jättiläisen askeleet kirskuttaa säröä sen verran maukkaasti, että haikean melankolinen laulupohdiskelu saa aivan uudenlaista virtaa askeleisiinsa. Vedä takkisi niskaan, kohta jossain tapahtuu!

Neljä tonnia pilvee on yhtä lailla murea pihvi tummaa poprockia, jossa Laurilan laulu saa kaartaa kuulaasti tummien pohjasävelien päällä. Kaava on siis periaatteessa samanlainen kuin Hot Heros -levyllä, mutta välineet ovat jykevämmät, juoksevammat ja ärhäkämmät. Se toimii kappaleiden ollessa tuttua Laurilaa – pohdiskelevaa, haikeaa melodista poppia.

Toki rockin puolellekin taivutaan, etenkin kun molli vaihtuu duurin puolelle. Roskia visiiriin -biisin elementeistä murean särön ohella palettia rikastuttavat toimivat taustalaulut ja mukaansa tempaavat taputukset. Levyn hyväntuulisin kaahaus!

Salaliittoteoria luopuu hetkeksi säröstä ja riisuu muutenkin ylimääräiset elementit koneista sykettä ja akustista kitaraa lukuun ottamatta. Vaivihkaiset perkussiot tuovat lisäväriä muuten pelkistettyyn kauniiseen pohdiskeluun, joka soi siis jatsimmassa asussa myös Hot Heros -levyllä.

Maailma menee menojaan -kappale on kuvankaunis melankoliapohdiskelu, jollaisia Laurila osaa tuottaa vuosikymmenestä toiseen. Levyn räväkän alun jälkeen on hyvä, että kappaleen on annettu sykkiä aika pelkistetysti rautalankakaikuineen, ilman särömurinoita. Pekka Strengin hippimusiikin äärelle hiljentyvä Strengii jatkaa samoissa öisen pohdiskelevissa maisemissa riisuttuna, vaikka mukana on hillittyä särömaalaustakin.

Onneksi Chaplin jysäyttää taas säröpotikan kunnolla päälle, ettei levy mene pelkäksi haaveiluksi. Paitsi että kappale itse asiassa jatkaa aika lailla samaa tuokiokuvien äärellä pohdiskelua kuin kolme edellistäkin. Sovitus vain on rockisti rikkaampi ja siten juoksevampi. Duurivetoinen ja jykevästi muristen taustoitettu kertosäe piristää vielä lisää.

Kohti parempaa todellisuutta on säkeidenkin osalta menevä duurikaahaus, jonka laulussakin kaikaa meno ja meininki. Vaikka kyllä tässäkin se melankolia kaikaa. Isosti ahdettu säröarsenaali luo leveän maton, jonka kyydissä lento sujuu vilisten.

Raukeasti ujeltava Tuuli sukeltaa akustisesti näppäillen avariin maisemiin, jossa asvaltti ja rautakiskot kuiskivat matkantekoon. Syke on kuitenkin pohjalla kiivas ja pienesti säröinen, mikä tuo mukavaa potkua muuten riisuttuun kaihoon.

Kaihoisasti hymyilee myös päätösraita Kaikki kesken jää, joka pitää sisällään tulevaisuuskuvan, jossa kaikki taas matkustavat ja mökki jää niemennotkoon. Hymyilevä tuokiokuva on tasapainossa päättymisen teemojen kanssa, eikä haikeile menneiden perään vaan hyväksyy asian tilan. Se on elämää, kaikki kesken jää.

* *

Janne Laurila on löytänyt omimman kaavansa jo vuosikymmeniä sitten, mutta osaa haastaa itseään sen värittämiseksi uusien soittajakokoonpanojen ja näkemysten avulla. Molemmat uutuuslevyt tarjoavat mallikappaleita kuulasta laulua hetken pohdiskeluihin ja haikeaan melankoliaan yhdistelevän laulunkirjoittajan kynästä.

Vaikka jatsimpi Hot Heros -yhteistyö toimii sekin hienosti, iskevät Mikko Siltasen kanssa luodun sooloalbumin sävyt vielä hiukkasen vahvemmin. Levyhyllyyni otan toki molemmat.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua