Hyvän mieleen purkkaa ja diskoo – kuuma Giorgio Moroder -käännösiskelmäparaati kesäyön aurinkoon

The Sun Shines At Night – Giorgio Moroder suomeksi 1972–1989 -kokoelmalevy (Svart, 2022) on saatu julkaistua sopivasti juhannuksenviettäjän vastaanottavaiselle levylautaselle. Italialaisen diskopioneerin vetävimpiä käännösversioita sisältävä paketti on toimittaja, tietokirjailija ja dj Mikko Mattlarin kuratoima.

Mattlar on kasannut Svart Recordsille aiemmin ainakin kokoelmalevyt Satan In Love – Rare Finnish Synth-Pop & Disco 1979–1992, Dance For Your Life – Rare Finnish Disco & Funk 1976–1986, Cold War On The Rocks – Disco And Electronic Music From Finland 1980–1991 sekä Jussi Halmeen musiikkia kokoavan Funny Funk ’N’ Disco 1983–1991. Hän on myös kirjoittanut muun muassa Synteettinen Suomi – Syntetisaattorimusiikin tekijöitä Suomessa 1970- ja 1980-luvuilla –kirjan. Asiantuntemus ja näkemys ovat siis kohdallaan kuin kokko järven rannassa.

Monet The Sun Shines At Nightin kappaleista lienevät keskimääräiselle suomalaiselle makkarankäristäjälle tunnetumpia käännösversioina kuin alkuperäisinä. Mukana on aikansa suurimpia täkäläisiä tähtiä. Dannyltä, Virve Rostilta ja Mona Caritalta Mattlar on pöyhinyt mukaan kaksi raitaa kultakin, eikä tätä valintaa tee mieli moittia. Kappaleiden sanoitukset ovat kauden kovimmilta tai ainakin työllistetyimmiltä iskelmälyriikkaa tehtailleilta kynäniekoilta Raul Reimanilta, Pertti Reposelta, Vexi Salmelta ja Juha Vainiolta. Sovittajan pallia ovat kuluttaneet useimmiten Veikko Samuli (1970-luku) ja Jori Sivonen (1980-luku).

Myös bändien kokoonpanotiedoissa vilisee niin sanottuja tekijänimiä, kuten Pedro Hietanen, Janne Louhivuori, Matti Oiling ja Nono Söderberg. Taustalaulajinakin kuullaan vaikkapa Ami Aspelundia, Maarit Hurmerintaa, Kai Lindiä, Pave Maijasta ja Pepe Wilbergiä.

* *

Kappaleet on järjestetty The Sun Shines At Nightille karkeasti ottaen kronologisesti. Alkupuolen purkkapopit ovat reippaasti kulkevia renkutuksia. Myönteiset fiilingit tihkuvat läpi niin että myrtyneenkin kuuntelijan on vaikeuksia pitää yllä luontaista synkkyyttään. Myös soitto ja sovitukset toimivat kuin kunnon kulaus Koskenkorvaa latotanssien alla. Jalan alle tahtoo mennä väkisinkin.

Kokoelma käynnistyy varhaisella esimerkillä säästelemättä annostellusta syntetisaattorin surinasta suomalaisen käännösiskelmän saralla, Dannyn tulkitsemalla Maatieltä taloon (Nachts Scheint Die Sonne / Son of My Father, 1972) -kappaleella. Koivistolaiset puolestaan kohottavat kuuntelijan kannat kattoon laulaessaan On siitä aikaa (Good Grief Christina, 1972) -keinutuksen kovaa ja korkeelta kuten kuuluukin. Selkeästi artikuloidun ja kirkasotsaisesti tulkitun iskelmälyriikan ihailija saattaa pissata housuihinsa, kun purkkapoppipotpurin päättää Danny toisella Moroder-tulkinnallaan, Muuttukoon maailma tää (Cigarettes Women And Wine, 1974). Veikko Samulin piano kilkuttaa vimmatusti ja Esa Kotilaisen minimoog-syntetisaattori surisee ja ulisee.

Dannyn jälkeen saavat purkapoppijynkytykset jäädä muistoihin kuin juhannusheila arjen saapuessa, mutta tunnelma sen paremmin kuin kappaleiden tuotannollinen tasokaan ei laske. Saavutaan 1980-luvun taitteeseen, ja diskohuuma on kohonnut Suomessakin.

Levyn a-puolen päättävillä kolmella kappaleella lämpöä nostattavat muun muassa Heikki ”Häkä” Virtasen sähköbassottelu ja kitaristikaksikon Juha Björninen / Janne Louhivuori timanttinen 1980-luvun taitteen työskentely. Olen aina pitänyt tätä särökitarasaundia jostain syystä sympaattisena. En kiistä nostalgian osuutta vaikutelmaan, mutta arvioisin, että jos ei näitä kappaleita kuunnellessa nouse käsivarren kasvat pystyyn, täytyy kyllä kuuntelijassa jotain vikaa olla.

Kappalekolmikosta ensimmäinen on voimakasäänisen Virve Rostin hieman uhmakkaastikin tulkitsema Antaudun (Giving Up, Giving In). ”Tosimies mua miellyttää / pojat puolitiehen jää”, riimittelee Raul Reiman vuoden 1979 kappaleen sielukkaan, funkkaavan diskopoljennon ylle. Eikö kukaan laula mieltyvänsä meistä ikuisista pojista, huomaa kriitikko pohtivansa haikeana.

Jos Reiman laski reilut neljäkymmentä vuotta sitten Vicky Rostin miesmaun herättävän kuuntelijoissa kiinnostusta, niin tämä oli varmuudella totta Mona Caritan kohdalla. Muistan erään ystäväni luonnehtineen solistia joskus kokonaisen sukupolven jokaisen nuoren miehen unelmaksi. Huolimatta viihdetaiteilijan lahjakkuudesta tulkitsijana arvioisin, että tässä tapauksessa niin sanottujen ulkomusiikillisten arvojen nostaminen esiin on perusteltua.

The Sun Shines At Night -kokoelman kiistattomiin helmiin kuuluu Mona Caritan esittämä kappale Soita mulle, jonka alkuperäisversio Call Me kuultiin elokuvan American Gigolo (Paul Schrader, 1980) teemamusiikkina Blondie-yhtyeen esittämänä. Mainitsinko jo kitarat? Jesus Maria, mikä meininki! Tanssilattia kutsuisi, jos sellainen olisi juuri nyt saatavilla.

A-puolen päättää toinen Virve Rostin väkevästi tulkitsema raita Ohari (The Runner, 1979), joka jatkaa menoa niin kuumottavana, että hikipisaroiden helmeily otsalla käy tuomaan mieleen vastaavan ilmiön ammoin suositussa omenaviinissä.

* *

The Sun Shines At Nightin b-puoli on kyllästetty Moroderin 1980-luvun kappaleilla. Sen ensimmäinen raita on Markku Aron laulama tyhjänpäiväinen Lady Lady Lady, levyn ensimmäinen niin sanottu hituri. Kun kappale on vuodelta 1984, on se tietysti myös sointimaailmaltaan selkeästi kahdeksankymmenlukulainen aikansa kuva, josta saattaa repiä varsin vähäisin ponnisteluin tahatonta huumoria. Vaikka a-puolen uusimman ja persposken vanhimman kappaleen välillä on vain kolme vuotta, ovat soundit muuttuneet täysin. Se puoli musiikissa ”kehittyikin” tuolloin hämmästyttävän nopeasti, eikä aina toivottavaan suuntaan. Jonkinlaisena esimerkkinä tästä voidaan pitää myös b-puolen kakkosraitaa, jolla diskokuningattareksi tituleerattu Eini edustaa laimeahkosti. Pistä valot pois on hänen tulkintansa Vamos a Bailar -kappaleesta elokuvan Arpinaama (Brian de Palma, 1983) ääniraidalta.

Diskopallon liepeille tunnelma kohoaa jälleen Jori Sivosen sovittaman ja Juha Björninen / Janne Louhivuori -kaksikon kitaroiman kappaleparin myötä. Flashdance-elokuvan (Adrian Lyne, 1983) What a Feeling -teemamusiikki on alun hieman haikeista melodiakuluista huolimatta kuitenkin ennen kaikkea mitä kohottavin kappale ja kiistatta yksi Giorgio Moroderin hienoimpia töitä. Mona Carita tulkitsee alun perin Irene Caran esittämän sävelmän hienosti suomeksi nimellä Mikä fiilis. Fiilishän on tämän kuunneltuaan tyypillisesti hyvä ellei erinomainen. Hieman vähemmän tunnetun Tarja Jykylän tulkitsema Jos valot sammuttaisit (Turn Out the Night, 1985) lähtee hyvin samantapaisissa sointimaailmoissa, ja saa sekin selkeästi plus-merkkisen hyväksynnän.

1980-luvun puolivälin tietämillä Giorgio Moroderin osumatarkkuus oli ehkä alkanut jo hieman heiketä; hän oli vuonna 1984 ehdolla peräti kahdella työllään Golden Raspberry -palkinnon saajaksi vuoden huonoimmasta elokuvamusiikista. The Sun Shines At Night -levyllä kuullaan niistä Seija Simolan hieman kohtalokas tulkinta Luotan rakkauteen, joka on alun perin elokuvan Thief of Hearts (Douglas Day Stewart, 1984) saman niminen teemamusiikki. Uskallan kuitenkin väittää, että palkintoehdokkaista päättävä säätiö oli hakoteillä. Aivan kelpo kappalehan tämä on. (Se toinen Golden Raspberry -ehdokkuus muuten tuli Metropolis-klassikon [Fritz Lang] vuoden 1984 version musiikista.)

The Sun Shines At Nightin levytilaa on haaskattu vielä Tauski Peltosen ja Meiju Suvaksen duettoon Käy vierelläin, jossa yhdistyvät vuosikymmenen voimaballadien kutakuinkin kaikki vastenmielisimmät piirteet. Parivaljakko tunnelmoi väkevän vibraattolaulun kuorruttaman falskin, pompöösin, hieman paatoksellisen sekä korniudessaan, imelyydessään ja juustoisuudessaan vertaansa hakevan palan, joka on omaan makuuni yksinkertaisesti järkyttävän sietämätön. Siitä huolimatta – tai juuri sen vuoksi! – se tarttuu soimaan päähän sitkeämmin kuin Super-salmiakki hampaaseen. Siitä vaan kokeilemaan!

Kauniisti ajatellen raidan mukanaoloa perustelee kaksi seikkaa: osoitus säveltäjän monipuolisuudesta (vaikka kyllähän tässäkin kappaleessa tietyt moroderilaisuudet läsnä ovat) ja se, että hirvityksen alkuperäisversio Hand in Hand kuultiin Soulin olympialaisten teemamusiikkina vuonna 1988. Vaihtoehtoisesti voidaan miettiä, onko tuo monipuolisuus kuitenkin enemmän musiikillista opportunismia, ja olisiko kappaleen tilalle sittenkin olisi voinut löytää jotain levyn muuhun linjaan paremmin istuvaa.

* *

Tämän tapaisen kokoelmalevyn arvosteleminen ei ole helppoudessaan heinäntekoon verrattavissa. Giorgio Moroder on tanssittavan populaarimusiikin kiistatta merkittävimpiä säveltäjiä. Levyn kattama kausi, 1970- ja 1980-luvut, oli hänen kulta-aikaansa, eikä tuolloisessa niin sanotussa yhtenäiskulttuurissamme elänyt oikein voinut välttää kappaleiden käännösversioille altistumista. Ne ovat soineet diskoissa, mutta myös radiossa ja lukemattomien datsunien kasettipesissä hikisillä kotimaan kesälomareissuilla, kun aurinko paistoi aina ja järvivesikin oli lämpimämpää kuin nykyään. Ne soivat ”kaikkialla”. Kappaleet ovat siis keränneet mukaansa väkisinkin erilaisia väkeviä tuntemuksia ja muistoja, joissa lienee tyypillisesti enemmän kultaa kuin kulahtanutta nukkavieruisuutta.

Eniten levystä saanevatkin irti kaksi ryhmää: 1) lapsuudessaan tai nuoruudessaan Moroderin Suomi-käännöksissä marinoituneet ja 2) nykyhipsterit, jotka epäilemättä voisivat vino virne suupielessään niellä näitä kakistelematta vaikka tuplavinskallisen tukehtumatta sen paremmin musiikkiin kuin elitistiseen omahyväisyyteensäkään.

The Sun Shines At Night -kokoelman kronologisuus on perusteltu ratkaisu. Sitä on kuitenkin myös ainakin osittain syyttäminen siitä, että levyn a-puoli on täyttä turbo-ilotulitusta, mutta harmillisesti niin sanottu persposki ei pääse muutamine heikompine siivuineen samalle tasolle. Myös varsinkin joidenkin 1980-luvun tuotantojen saundi saattaa kieltämättä kuulostaa nykykorvin kuultuna ”halvalta”. Onhan niissä tietyt hoopoutensa, mitä voi havainnoida paitsi (ketään tuskin yllättämättä) syntetisaattoreissa, myös esimerkiksi taustalauluissa. Selvää on, että oma ihailijajoukkonsa näilläkin on, ja kyllä The Sun Shines At Nightin b-puolen kappaleistakin puolet ovat täyttä tavaraa.

Komeita avattavia kansia koristavassa Ville Pirisen taiteessa on törmäytetty levyn musiikin hengessä aikakauden estetiikka diskokimalteesta supisuomalaiseen murtomaahiihtoon ja jään kairaamiseen. Muuten: ”suomeksi” kirjoitetaan ihan oikeasti pienellä alkukirjaimella. Kyllä, tämä on tärkeää.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua