GGGOLDDD-laulaja Milena Eva.
LEVYT | GGGOLDDDin viides albumi nostaa yhtyeen uudelle tasolle. Hirvittävistä lähtökohdista syntynyt psykologinen kauhutarina on eittämättä vuoden parhaita levyjä.
”Kuuntelukokemus on ravisteleva ja vaativa, mutta herättää enemmän ihailua kuin tuskaa.”
This Shame Should Not Be Mine on tuonut hollantilaisen GGGOLDDD-yhtyeen risteykseen. Viidennen albumin virstanpylvään myötä rockalbumeiden tienoo häämöttää takanapäin. Edessä on erilainen, mutta ehdottoman ansaittu näkymä – taideteosten seutu.
Missä vaiheessa keskiverto neljän minuutin biisi sitten muuntuu ”pelkästä musiikista” joksikin suuremmaksi ja vaikeammin määriteltäväksi? Titteli virallisena tilaustyönä ainakin helpottaa subjektiivisen eron hahmottamisessa: Roadburn-festivaali tilasi yhtyeeltä vuoden 2021 tapahtumaa varten teoksen, ja lopputulos on arvatenkin se, mistä tässä puhutaan.
Redux-etäfestivaalin väkevimpään antiin sisältynyt This Shame Should Not Be Mine debytoi elävän yleisön edessä tämän kevään tapahtumassa albumijulkaisunsa johdattelemana.
Simppelimmän GOLD-tittelin alla julkaistut aikaisemmat levyt eivät toisaalta nekään kuulijaa helpolla päästäneet. Tyylikkäät, viileän melankolisin melodioin kuulijaansa viettelevät rokkailut ovat albumi toisensa jälkeen flirttailleet entistä aktiivisemmin kokeellisen ja ajoittain äärimmäisenkin ilmaisun kanssa. Kokonaisuuksia on silti vaivannut tietty tasapaksuus sekä pidätteleväisyys. Tai sitten yksittäiset huippuhetket ovat erottuneet liikaa.
Niissä, etenkin kappaleissa He Is Not (levyltä Why Aren’t You Laughing, 2019) ja Teenage Lust (levyltä The Optimist, 2017), on ollut havaittavissa sitä jotain suurempaa. Jotain, mikä kaivautuu panssarin ja suojakerrosten läpi ja kolahtaa syvästi.
Oivaltavien sävelrakennelmien yllä äänijänteitään venyttelevä Milena Eva taipuu viileästä toteavaisuudesta korkealentoiseen kaihoisuuteen. Hänen sanoitustensa tarkkanäköisten, piikikkäiden huomioiden takana piilee hauras ja vilpitön runollisuus. Osapuolten kohdatessa lopputulos on uniikilla tavalla huumaava, yhtäaikaisesti syvän melankolinen, mutta voimaannuttava.
Asian voisi tiivistää helpomminkin. GGGOLDDD on ansainnut ylimääräiset kirjaimensa laventamalla ilmaisuaan – sen rajoja, sävyjä ja etenkin rohkeutta. Vetävien riffien sijaan keskiössä ovat syntetisaattorit, jotka usein aavemaisten kitaratunnelmointien sekä tykyttävien rumpukonerytmien vanavedessä ohjaavatkin ajatuksia lähemmäs 1980-lukua. Kyse ei ole silti mistään tribuutista, sillä taipuisuus on kokonaisuuden juju.
Kunkin kappaleen emotionaalinen vire asettelee bändin asetukset vaadittuun asentoon, ja tämä onkin albumin ainut toistuva kaava. Jankkaavat rytmit ja kulmikkaasti töksähtelevät kuljetukset nojaavat vahvasti synapopin ja post-punkin perinteisiin, mutta sovituksellinen värikkyys kannattelee sävellyksiä. Ääripäät kohtaavat toisensa huomattavalla tasavertaisuudella. Invisible on kuin Neurosis heittelemässä kiviä lasilattialle. I Won’t Let You Down painostaa hienostuneella vimmalla, jollaista ei ole tullut vastaan sitten Portisheadin kolmannen. Musiikki on silti puhdasta kultaa.
Tulkinnanvaraa kokonaisuuteen ei kuitenkaan mahdu. This Shame Should Not Be Mine on teemaltaan psykologinen kauhutarina, jossa nuori päähenkilö joutuu läheisensä seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Hänen maailmansa – se joka ei näy ulospäin – särkyy perusteellisesti. Albumi uppoutuu tuohon sisäiseen maailmaan. Maisema näyttää hetkittäin mykistävän kauniilta vain rapistuakseen karuun lohduttomuuteen, kuin myrkytetty satumaailma.
Vastaavanlainen asetelma voisi vaipua helposti rujoksi kostofantasiaksi tai valjuksi yhteiskunnallisten kommenttien tulvaksi, puhumattakaan itsesäälistä tai -korostamisesta. Eva laulaa omasta kokemuksestaan peittelemättömästi. Kertomus on kronologinen vaellus läpi kaiken sen, mitä uhriksi joutuminen hänelle teetti, mitä kaikkea se vei mennessään – ja mitä kaikkea se asetti hänen eteensä ennen kuin aiheen julkinen esiintuominen tällaisella rohkeudella ja intensiteetillä oli edes teoriassa mahdollista.
Kuuntelukokemus on ravisteleva ja vaativa, mutta luotu niin hienovaraisella näkemyksellä, että sen kuuntelu herättää enemmän ihailua kuin tuskaa. This Shame Should Not Be Mine ansaitsee taideteoksen tittelin. Se ei ole albumi uhriudesta, vaan urheudesta. Asioista, joita toivoisimme voivamme omaksua kulkematta läpi minkäänlaisten helvettien.
Aleksi Leskinen
Instagram: @kenkula_leskinen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
Raastepöytä on katettu ja kattilat täynnä puuroa – arviossa Jari Raasteen debyyttialbumi Fresh!
LEVYT | Petri Alangon johtama soulyhtye Jari Raaste heruttaa juurevasti juuri sopivan karvaisella otteella sekä torvilla ja taustalauluilla marinoiden.
Kari Ikosen trion musiikillinen matka vieraisiin kulttuureihin – arviossa Wishamaliin albumi Al-Barh
LEVYT | Wishamalii sekoittaa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan etnosoundiin ripaukselliseen länsimusiikkia.
Matka avaruudelliseen äänimaailmaan – arviossa Heli Hartikaisen Chronovariations
LEVYT | Saksofoni paukkuu, naksuu, tuhisee ja puhisee, kun Heli Hartikainen luo avaruudellisia ääniä ja mietiskelevän maalauksellista äänimaisemaa.
