Hebosagilin promokuva lämmittää suomi-iskelmän ystävän sydäntä. Kuvat: Johanna Levomäki / Svart
LEVYT | Oululaislähtöinen Hebosagil kurkottelee viidennellä albumillaan äärimetelistä kohti suurempaa jatkumoa – ja onnistuu.
”Hebosagil näyttää äärimmäisyytensä monet kasvot sortumatta ehdottomuuteen.”
Jos minua pyydettäisiin kuvailemaan oululaislähtöistä Hebosagil-yhtyettä yhdellä sanalla, hetken mietinnän jälkeen parhaalta tuntuva ilmaisu olisi ”psykoosiherkkä”. Siinä on oikeastaan kaksi sanaa, mutta termi sinänsä kertoo kaiken mahdollisen. Kymmenen vuotta sitten olisin painottanut vahvasti sanan ensimmäistä puoliskoa, nyt jälkimmäinen vie selkeästi voiton.
Bändi nimittää nykyistä tyyliään määritelmällä ”New Wave of Finnish Suomi Rock”. Käsite on hersyvä, mutta myös vähintään puoliksi totta. Kautta aikain suomalaisen rockmusiikin saralla kieli on ollut ainoa bändejä yleisesti toisiinsa yhdistävä tekijä, ja sekin oikeastaan vain verrokkien rajaamisen vuoksi. Kuuluisimmat ja menestyneimmätkin artistit ja yhtyeet ovat saavuttaneet asemansa ensisijaisesti omilla ehdoillaan, vaikka menestyksen edellytykset vaihtelevat sukupolvesta toiseen.
Kansan syvien tuntojen tulkin tai nuorisoidolin asemaa ei soittamalla kitaraa näinä aikoina tavoita niin kuin ennen, mutta jos onkin ollut jokin muotti, jonka mukaan omaa rockbändiä on pitänyt rakentaa, se ei tämänhetkistä sukupolvea koske. Musiikilla on ehkä jopa entistä vapaammat edellytykset asettua osaksi luonnollista jatkumoa, kunhan se on omilla ehdoilla luotua, vilpitöntä, ja tarpeeksi hyvää – mitä ikinä sillä sitten haluaakin tarkoittaa.
Hebosagilin siirtymä ruhjovan sludgen ja teräväkärkisesti poukkoilevan noise rockin syvyyksistä kohti jotain laajempaa kotimaisen rockin jatkumoa onkin kiintoisa prosessi. Orkesteri on osannut jo kauan luoda intensiivistä äärimeteliä, mutta viidennen albuminsa kohdalla suurimmaksi kysymykseksi nousee se, kuinka kuusikko on oppinut tuota käsitettä venyttämään. Äärimmäisyys saattaa metalliin päin kallellaan olevan musiikin äärellä toimia sinänsä silkkana teknisenä terminä kuin urheilusuoritusta tai pelikuntoa määriteltäessä. Vaikka Hebosagilin meno äityy usein hikiseksi, bändin suhde äärimmäisyyteen on varsin hienosäikeinen.
Yössä (Svart Records, 2022) on nimittäin suunniteltu, rakennettu ja viimeistelty äärimmäisen hyvin. Kaikki elementit albumilla on kirjaimellisesti viety äärimmilleen, mutta tasapainon ehdoilla. Sävellysten tyylillinen uskaliaisuus antaa bändin melodiatajun nousta esiin kaikessa komeudessaan, ja sen ansiosta jokainen palanen loksahtaa huomattavan vapautuneesti omalle loogiselle paikalleen. Kuuntelukokemus on iskevä, yllättävä, sävykäs ja monimuotoisuutensakin puolesta antoisa, mutta silti perinteisen albumin muotoisena eheä sekä mittansa osalta sopusuhtainen.
Hebosagil hallitsee kireän, epäluuloisesti mulkoilevan ja arvaamattomasti väkivaltaisiin ryöpsähdyksiin syöksyvän luonteensa nykyään ihailtavasti. Vuosien mittaisen kovan työn teettämä itseluottamus ja avarakatseisuus ovat antaneet sille keinoja tuoda esiin herkempiä puolia itsestään niin että alkuperäinen karkeus kuitenkin säilyy. Selkeimmin tämä on havaittavissa laulaja Tatu Junnon tavassa toimittaa oma osuutensa. Hänen äänensä johdattelee kappaleita joko päin myrskyn silmää tai sieltä poispäin. Suuntia on kaksi, mutta reittivaihtoehtoja lukemattomia. Kaikki niistä tuntuvat kutsuvilta.
Jos joku olisi pyytänyt veikkaamaan esimerkiksi Lähtö-albumin (2013) aikoihin, mikä tuolloin omassa tutkassani häiriösignaaleja teettäneistä nuoremman polven oululaisbändeistä on kymmenen vuoden päästä kohonnut osiensa summaa suuremmaksi, en olisi välttämättä veikannut Hebosagilia. Nautin suuresti bändin aiempien levyjen lakonisesta räyhäämisestä, mutta aliarvioin taustalla piilleen rohkeuden määrän. Joskus on ihanaa todeta erehtyneensä.
Itselleni tämän realisoi kaikkein näkyvimmin roisi iskusävelmä Mitä jos. Siinä huumaavalla tahdilla yltyvä jännite purkautuu kauniin hallittuun suvantoon, jossa kuulija ennättää tasata hengitystä tasan siihen asti, kunnes käsiin räjähtävä kliimaksi vie varmasti mennessään.
Aleksi Leskinen
IG: @kenkula_leskinen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Arppa viipyilee parhaimmillaan herkullisesti – arviossa Muovipussi kummittelee
LEVYT | Persoonallisen jazzahtavalla soundillaan valloittava Arppa hiihtelee hallitun leppoisasti nelosalbuminsa pohdiskelevissa tarinoissa.
Joose Keskitalon vakaumuksellisuus toimii myös kepeämmillä kuorilla – arviossa Tähdet palaavat paikoilleen
LEVYT | Joose Keskitalon kuudestoista albumi yhdistelee folkin avaruutta, jatsin kepeää sykettä ja funkimpaa tulokulmaa saarnamiehen pohdiskeleviin lauluihin.
Nightwishin Yesterwynden kevytfantasia kutoo turvallisia, tiheitä ja kauniita tunnelmia
LEVYT | Yesterwynde haalii aineksensa niin monelta suunnalta, että kokonaisuus uhkaa hajota. Lopulta teos on riiittävän omaperäinen ja laadukas kannatellakseen mittansa.
Pekka Laineen lumottu kitara sulkee silmänsä – arviossa In Slumberland
LEVYT | Pekka Laineen henkilökohtainen rakkaudentunnustus sähkökitaran kosmiselle kaiulle saa hurmaavaa jatkoa.