Everything But The Girl palaa tyylikkäästi 24 vuoden levytystauolta – arviossa paluulevy Fuse

Vuonna 1982 Englannin Kingston upon Hullissa perustetun Everything But The Girlin paluulevy 24 vuoden hiljaiselon jälkeen onnistuu parhaimmillaan pitämään hienosti kiinni yhtyeen kuulaan viipyilevästä ominaissoundista ilman, että kuulostaisi pelkästään nostalgialta. Yhtyeen paras ase oli sen kulta-aikoina Tracey Thornin väreilevän kuulas laulu, joka lämmittää hienosti myös Fuse-albumin (Buzzin Fly / Virgin, 2023) ykkösinkulla Nothing Left to Losella.

Edellä mainitun tummasykkeisen diskoambientin jälkeen meno hiukan muuttuu. Pidemmälle levyyn sukellettaessa Thornin ja Ben Wattin kaava laventuu myös pohdiskelevampiin hetkiin. Lähes kahden ja puolen vuosikymmenen poissaolon jälkeen yhtyeen klassiset, viipyilevän tyynet elektromaailmat ja kolean kauniit lauluosuudet on haluttu pukea moderneihin asusteihin, mikä on varmasti viisas valinta.

Kakkosraitana soiva Run a Red Light on riisutumpi pianovetoinen tunnelmointi, jossa laulu ottaa kaartavampaa roolia uneliaasti astelevan taustatapetin värittäjänä. Caution to the Windin taputusefekti, eteenpäin puksuttava syke ja ”Home to be with you, home to be near you” -kerron tarttuva mantra luovat kappaleeseen hienoa imua.

Hypnoottisesti paikoillaan junnaavan When You Mess Upin vocoder-efektin kanssa veljeily jättää kylmäksi, kun puhtaamman laulun purkauksissa soi paljon hienompi väre. Hitaasti kasvateltava kaava ja laulussa soiva patina kuivahtavat kesken, kun kaksikko päätyy himmailemaan kappaleen ilman sen kummempaa herkuttelua.

Time And Time Again on levyn menevimpiä ja suoraviivaisimpia teoksia, jossa kaksikon lauluäänet täydentävät toinen toistaan sulavasti. Vaikka syke on tässäkin öinen ja värit tummia, on ilme selkeästi kepeämpi ja rullaavampi. No One Knows We’re Dancingin kasarivireisesti läiskähtävä chillout-diskoilu laulaa iltapäiväviidestä, mutta voisi leijua yhtä hyvin aamuyön urbaanin neonvälkkeen raukeudessa.

Lost listaa menettämiään asioita hiukan jumahtavasti, vaikka laulupohdiskelun väre onkin hieno. Foreverin terävämpi syke toimii. Kerron taustalle efektöity pehmeä kuiskauslaulu saa rinnalleen reippaasti hölkkäävät säkeet ja energiset iskut. Pehmeä puuteri toimii parhaiten menevämpää maisemaa vasten. ”Give me something I can hold on to forever” -mantra jää korvien väliin pyörimään.

Pianon äärellä haaveileva Interior Space huuruilee kuin Radiohead elektronisempina aikoinaan, vaikka EBTG:n elektro onkin jazzahtavampaa ja riisutumpaa. Alle kaksi-ja-puoliminuuttisen kappaleen matka loppuu hiukan kesken.

Karaokemuistoja pehmeästi ja falsettiin asti puntaroiva päätösraita Karaoke vakuuttaa jälleen laulujen sulavalla syleilyllä, vaikka keskittyykin hiukan liikaa huminoihin. Niissä hetkissä, joissa tarina etenee laulun voimin, on tulkinnassa myös runsaasti voimaa, ja sitä kuulisi mielellään enemmänkin. Laulun ja tumman sykkeen yhdistelmä on kuitenkin yhtyeen kulmakivi.

Keskiarvoltaan Fuse on jopa yllättävän raukea, vaikka kiireetön leijailevuus kuuluukin olennaisesti yhtyeen tummasyiseen sykkeeseen. Paketissa on nuoruuden kiihkeämmän välkkeen ja menojalan sijaan paljon enemmän kypsää pohdiskelua, vaikka ei Everything But the Girl ollut edes kulta-aikanaan missään nimessä mikään varsinainen menokone. Aurinkolaseissa diskonnurkassa huojuminen on silti vaihtunut enemmän takalooshissa filosofointiin. 

Vaikka Fusea alettiin työstää vuonna 2021, se ei ole varsinainen korona-ajan albumi. Sen aika oli vain tullut, kertoi Watt NME:n haastattelussa. Wattin ja Thornin luomasta materiaalista löytyy moniin suuntiin polveilevia kappaleita, mutta yhtyeen ominaispiirteet ovat edelleen linjakkaasti tunnistettavissa. Ajatus yhtyeen sielun pakkaamisesta nykypäivän soundiin onnistuu melko hyvin. Parhaimpien hetkien kohdalla Everything But The Girlin paluu tuntuu oikein positiiviselta asialta.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua