”Epäonnistunut auteur” elää jälleen! – arviossa John Carpenterin kolmas Lost Themes -albumi

John Carpenter teki vuonna 2016 Lost Themes -albumeiden tiimoilta myös kiertueen. Kuva: Daniel Boczarski

Ohjaaja-säveltäjä John Carpenter on elänyt viime vuosina hieman yllättävää myöhäisen iän renessanssia. Kaikenlaisista valokeiloista sivuun jo parikymmentä vuotta sitten astunut Carpenter yllätti ensin julkaisemalla ensimmäisen Lost Themes -albuminsa vuonna 2015. Aikoinaan aihioiksi jääneistä ideoista yhteistyössä poikansa Cody Carpenterin ja kummipoikansa Daniel ”Dave Daviesin poika” Daviesin kanssa rakennettu albumi oli hieno alkusoitto, jota seurasivat toinen uudesta musiikista koostunut Lost Themes -albumi (2016) sekä Anthology-kokoelma (2017), jolla Carpenter palasi elokuvatunnareidensa ääreen bändikokoonpanon kera.

Näiden tiimoilta lähdettiin kiertueelle, joka ylsi Suomeenkin asti. The Circuksen keikkaa kun edes hetken muistelee, kylmät väreet palaavat oitis niskaan.

Positiivinen humu palautti Carpenterin nimen myös elokuvakankaalle. Ohjaajan penkki on saanut vielä odottaa, mutta lukuisten onnettomien reboot-yritysten ja yhden kohtuullisen remaken jälkeen Carpenterin aikoinaan aloittama Halloween-elokuvasarja teki uuden paluun (Halloween, 2018). Blumhousen tuotanto ei ollut varsinainen mestariteos, mutta kunnioitti huomattavissa määrin 40 vuoden rajapyykin ylittäneen ensimmäisen elokuvan näkemystä. Ennen kaikkea ensimmäistä kertaa vuosikausiin Halloween-elokuvan ääniraidasta vastasi Carpenter itse, poikineen.

Nuoruuden sankarille

Olen ollut tästä kaikesta vilpittömän iloinen, sillä minun on vaikea kuvitella nuoruusvuosiani ilman John Carpenterin elokuvia. Hieman liian herkässä iässä alkuperäiselle Halloweenille (1978) altistuminen takasi painajaisia vuosikausiksi, ja edelleen hämärässä liikkuessa kuvittelen ensimmäisenä kulman taa Michael Myersin luihun haalariasuisen hahmon ilmeettömine tuijotuksineen.

Elokuva kehitteli monet kauhun klassisista kliseistä modernille yleisölle sopivaan, riittävän uskottavaan muotoon ja koristeli kalsean kokonaisuuden ikimuistoisella musiikilla. Se on yksinkertaisuudessaan lyömätön teos.

Carpenter rakenteli Halloweenin suosion johdatuksella tyyliään eteenpäin, ja minä toivuin painajaisistani katsomalla lisää hänen luomuksiaan. Niin ankara kuin Suomen tuolloinen videolaki olikin, ymmärsivät tv-kanavat sentään näyttää hieman vaihtoehtoista elokuvataidetta kaikessa loistossaan. Muistan hyvin saaneeni talteen ainakin elokuvat Escape from New York (1981), The Thing (1982) ja Prince of Darkness (1987), joista nähdäkseni Carpenterin kauhu- ja tieteisluomusten kovin ydin muodostuu. Nämä teokset ovat vaikuttaneet suunnattomasti elokuvamieltymyksiini ja ajattelutapoihini, mutta niistä on lisäksi muodostettavissa selkeä käsitys Carpenterista itsestään elokuvataiteilijana. Hieman karrikoiden kuvailisin häntä olemukseltaan ”epäonnistuneeksi auteuriksi”.

Tätä teoriaa tuen seuraavin seikoin: Carpenterin ohjaustyyli on hyvin johdonmukainen. Valaistus on poikkeuksetta niukka, värillä leikitellään harvoin ja kuvaustyylissä sekä leikkauksessa kikkaillaan vain poikkeustapauksissa. Carpenter on vahvasti läsnä etenkin merkittävimpien elokuviensa joka osa-alueella tuotantoa, käsikirjoitusta ja ennen kaikkea musiikkiraitaa myöten. Tuotantotiimi (tuottaja-käsikirjoittaja Debra Hill, tuottaja Larry Franco, kuvaaja Dean Cundey, äänisuunnittelija Alan Howarth, luottonäyttelijät, kuten Kurt Russell, Tom Atkins ja Donald Pleasence) ei juurikaan vaihtele. Tämä tekee elokuvista genrevaihteluista huolimatta yhteneväisiä.

Carpenterin luomukset ovat leimallisesti oman aikansa, siis 1980-luvun ja sen reuna-alueiden tuotoksia. Siitä huolimatta leimallista 1980-lukua niistä on vaikea havaita muualta kuin näyttelijöiden hiustyyleissä (paras: Roddy Piper, They Live), hillittömissä efekteissä (etenkin ja ennen kaikkea The Thing) ja ääniraitojen syntetisaattoripulputuksissa. Carpenterin elokuvat tuntuvat tapahtuvan aivan omassa maailmassaan, joka on pelottava, outo ja usein myös selittämätön, muttei koskaan liian irrallaan todellisuudesta. Immersion tunne on vahva, kunhan mielikuvittelee sen kuuluisan hitusen liikaa.

Tällainen lähestymistapa edellyttää taiteilijalta vahvaa uskoa omaan visioon. Carpenterin usko koki erityisen kovan kolauksen The Thingin kohdalla. Poikkeuksellisesti Ennio Morriconen säveltämällä, kerrassaan upealla teemalla varustettu scifi-piinaaja oli riittävän vahva nostaakseen ohjaajan suurten aikalaistensa joukkoon, mutta valtavirtayleisö ei löytänyt tietään Carpenterin maailmaan. Klaustrofobinen vainoharhakuvaus sisältäpäin luhistuvasta yhteisöstä Etelämantereen pakkasten keskellä ei resonoinut elokuvankävijöiden parissa toivotulla tavalla.

Onkin nähtävissä runollista epäoikeutta siinä, että tuntematon elämänmuoto, ”se” jostakin, kohtasi huomattavaa vihamielisyyttä erityisesti valkokankaan ulkopuolella. Silti, The Thingin tinkimättömyys ja kosiskelemattomuus ovat sellaista sorttia, että ehkä valtavirtamenestys olisi ollut lopulta se isompi yllätys.

Suurempi suosio vältteli ohjaajaa myöhempienkin töiden äärellä, ja 1980-luvun edetessä loppuaan kohden, samoin teki hänen uransa. 1990-luvun tuotannossa on havaittavissa pieniä onnistumisen pilkahduksia, mutta luova kipinä ja voimakas immersion tunne olivat kateissa ääniraidoiltakin.

In The Mouth of Madness (1995) oli Carpenterin toistaiseksi viimeinen vakava yritys – tai ainakin suoraa henkistä jatkoa 1980-luvun elokuville. Sen lopussa mielisairaaksi leimattu Sam Neill tuijottelee itseään valkokankaalta ja itkunauraa itsensä lopputeksteihin. Tulkinnanvaraa eli ei, Carpenterin sittemmin saama tunnustus töistään on ollut ansaittua. Hänen elämäntyönsä olennaisuuksien jättämä jälki näkyy vahvasti sekä nykyaikaisen kauhu- ja scifi-sukupolven teoksissa, että myös retrohtavan syntetisaattorimusiikin uusissa tuulissa.

Elämää kuoleman jälkeen

Sitäkin onnellisempi olen siitä, että hänen luovuutensa on myös saanut kukkia jälleen. Lost Themes -albumisarja on juuri saanut kolmannen osansa, Lost Themes III: Alive After Deathin (Sacred Bones, 5.2.2021), jonka myötä trilogia tuntuu jokseenkin johdonmukaiselta.

Ensimmäinen osa avaa pelin ja tarjoilee hieman rönsyilevän kokonaisuuden juuri odotusten mukaista syntetisaattoritunnelmointia, mutta niin yllättäen ja tuoreella otteella, että se pitää vaivatta pintansa. Toinen osa jatkaa samalla polulla, jopa niinkin uskollisesti, että se tuntuu hieman lattealta ja hätäiseltä. Enemmän aikaa ottanut kolmas osa kuittaa kolmikon voiton puolelle.

Kokonaisen elokuvasoundtrackin tekeminen on selvästi terävöittänyt isä ja poika Carpenterin fokusta. Kappaleet eivät enää poukkoile, eikä jokaista mieleen tupsahtanutta ideaa yritetä tunkea mukaan. Biisit ovat järjestäen neljän minuutin vaiheilla, kymmenen biisin kokonaisuuden kellottaessa perinteiset 40 minuuttia. Tyyli vaihtelee sopivissa määrin, ja ajoittain nyökytellään hyväksyvästi synthwaven sekä tunnelmapainotteisemman teknon suuntaan. Albumi on vauhdikkaimmillaankin aavemaisen kalsea ja muodoltaan yksinkertainen sekä johdonmukainen, eikä sisällä kikkailua kuin muutamissa tarkoituksen mukaisissa kohdissa.

Alive After Death ei ole virheetön. Sen melodiat eivät ole kovin tehokkaita, vaan viettelevät kuulijan mukaansa hitaasti, kunnes (tai jos) musiikin ote alkaa puristaa. Daniel Davies on mainio kitaristi, mutta näissä kappaleissa hänen roolinsa jää yksitoikkoiseksi. Kitaraa kun ei kuulla kuin kohdissa, jotka vaativat säröriffejä tai hevahtavia sooloja.

Lost Themes -ajatus tuntuu pääsevän tällä levyllä todella oikeuksiinsa, sillä kappaleet tuntuvat kokoelmalta erilaisten elokuvien tunnareita. Näin ollen albumi itsessäänkin tuntuu alkavan jatkuvasti uudelleen.

Toisaalta, juuri näistä syistä Carpentereiden kolmas teos on todella lähellä isäsepän kultakauden elokuvia. Nekään eivät ole millään muotoa virheettömiä, mutta kokonaisuuksina enemmän kuin osiensa summa. Alive After Deathin olennaisin meriitti onkin siinä, että se tarjoaa fanille autenttisen Carpenter-kokemuksen, mutta myös toimii oivana lähtöpisteenä tuoreelle kuulijalle. Sen yksinkertaisuus madaltaa lähestymiskynnystä, mutta pinnan alla piilevä kerroksellisuus vangitsee mielenkiinnon. Kalseuden, hyytävyyden ja primitiivisten tuntemusten takaa näkyy harsomainen ihmisen varjo – lämmin, kyseenalaistava ja hieman virnisteleväkin. Tarvitsee nähdä ja kokea liuta rajun tuntuisia painajaisia ennen kuin sen hahmottaa.

Mikäli siihen pisteeseen saakka pääsee, levyn uniikit piirteet alkavat väistämättä vetää oudolla tavalla puoleensa, ja kenties silloin se puristava tunnekin löytää tiensä kuulijan luo.

Albumi on vahva muistutus Carpenterin kyvyistä kertoa ja kuvittaa tarinaa sävelten voimalla, tyytymättä selittelyyn tai liehittelyyn. Vahvuus alkaa olla sellaista tasoa, että ehkä olisi aika palata myös ohjaajan töihin.

Aleksi Leskinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua